silloin jättävät kalastajat kotinsa maatakseen vuorokausittain tuolla ulkona autioilla saarilla ja luodoilla, laskeakseen pyydyksiänsä ja suolatakseen saaliistaan. Näitten tulien avulla päästiin saarien, luotojen ja karien välitse perille kylän satamapaikkaan.
Kiiskilän kylä sijaitsee joen varrella, joka Suomen rajan takana olevasta järvestä lampien ja soitten läpi pyrkii Pielisjärveen. Pantuaan proomun ankkuriin joen suuhun ja tarkoin lukittuaan kastarin oven, astui Matti maalle. Tyytyväisyyttä ilmaiseva hymy levisi hänen leveille uskollisille kasvoillensa hänen ajatellessaan, että hän nyt, oltuaan poissa koko pitkän kuukauden, saisi jälleen nähdä kotinsa ja omaisensa.
Äänetönnä meni hän Veikkoliinin kanssa keskievariin, hankki tälle asunnon ja pestasi jotenkin renttumaisen näköisen mieshenkilön, Iisakki Hultilan, joka yksin tylsänä istui tyhjässä huoneessa kaljahaarikan ääressä, seuraavana päivänä saattamaan metsänostajaa Kiiskilän metsään. Sitte sanottiin toisilleen hyvästi pariksi päiväksi, jonka ajan kuluttua Matti saisi tiedot metsästään ja sen hinnasta.
Herätessään varhain seuraavana aamuna, katsoi Veikkoliini ulos keskievarin pienistä akkunoista. Hän oli ennen ollut näillä seuduilla, mutta silloin toisissa asioissa ja ajatuksissa. Nyt kääntyi hänen tähystelevä silmänsä ensin metsään. Tuolla se seisoi kauimpana taivaanrannalla, kuten avaran ja valoisan taulun loistava, siintävä kehys. Avara oli taulu, sillä keskievari sijaitsi ylhäällä Lieksavaaran viimeisellä mäenkunnaalla Pielisjärven rannalla, ja valoisa se oli, sillä rajuilma oli tauonnut ja syksyinen aurinko vielä kerran noussut taivaalle säteilevän kirkkaana, niinkuin ei sumua eikä pilviä milloinkaan olisi ollut.
Veikkoliini katseli seutua, joka näytti hyvin viljellyltä. Ompa se onni, ajatteli hän itseksensä, saahan työvoimia täältä, joilla hongat kaadetaan; jos vain metsä kelpaa, kyllä täällä on käsivarsia ja kirveitä. Hän pukeutui nopeasti, sytytti piippunsa ja meni etehiseen kestikievarilta tiedustelemaan, oliko hänen oppaansa jo valmis. Hultila istui etehis-kuistissa laukku selässä, pitkävartiset, nahkahihnoilla sidotut pieksusaappaat jalassa ja sauva kädessä, valmiina milloin hyvänsä ottamaan osaa retkeen. Hänen ulkoasunsa oli hiukan siistitty, hän ei näyttänyt tänään niin täydellisesti kurjuuteen vajonneelta kuin eilen.
– Kaikki on valmiina, sanoi hän tervehtien. Emäntä on laittanut evään, tässä se on, ja viinaa on hän myöskin pannut mukaan.
Viinaa mainitessa ilmaantui hetkeksi miehen vaaleille elottomille kasvoille elonväre, joka tavallansa kuvasi tuota suloista sanaa, Veikkoliini tätä huomatessaan, katsoi terävästi Hultilaan ja sanoi:
– Vai niin, onko viinaa mukana, siinä tapauksessa lienee parasta, että minä itse otan purakon hoitaakseni.
Puolen tunnin kuluttua olivat matkamiehemme matkalla. Ensin kulkivat he kylän läpi, joka oli oikeata karjalaismallia. Rakennukset, jotka kuuluivat yhdelle perheelle ja suvulle, olivat rakennetut kunnaiden kukkuloille yhteen kasaan pienin ryhmin. Metsä oli hakattu pois. Ainoastaan muutama niveräpahkojen vaivaama koivu tahi joku vanha pihlaja näkyi aittojen ja ulkohuoneitten ahtaissa lomissa. Pellot ympäröivät taloja. Lähinnä navettaa, maanviljelyksen emoa, kaiken kasvuvoiman antajaa, sijaitsi se vähäinen peltopala, jossa pellava kesällä kasvoi pitkänä, sinisilmäisenä ja nuorteana, jossa lantut ja muutamat tupakanvarret, ylellisyys-kasveja talonpojan talossa, imivät maan hienointa mehua.
Kun kulkijamme olivat kulkeneet talojen ja peltojen ohitse, saapuivat he yhteiseen hakaan. Kaikkialta kuului kulkusten ja kellojen ääntä; kyläkunnan karja kävi täällä leppien ja pihlajien, koivujen ja pajujen alla laitumella, etsien viimeisiä, pehmeitä heinänkorsia, joita kesän aurinko ei vielä ollut kellastanut ja kovettanut.
Ha'an sivuttuaan tulivat he metsään, joka tällä kohdalla viettää itäänpäin; kauempana oli suo, jonka kautta joki juoksi; lavean, hallaa synnyttävän ja viljelykseen kelpaamattoman suon takana, alkaa uudestaan metsä, jatkuen luullakseni – Arkankeliin saakka! Täällä jossain, pari peninkulmaa etäämmällä kulkenee tsaarinmaan raja. Nähkääs, tämä on juuri satujen seitsenpeninkulmainen metsä.
Ja nyt mentiin yhä edelleen. Kestävyydellä, joka ei näyttänyt tietävän mistään väsymyksestä, ravinnokseen käyttäen vettä, suolattuja muikkuja ja leipää, kulkivat nämä kaksi miestä kompassin avulla metsän läpi.
Yöllä lepäsivät he jonkun kaatuneen kuusen alla tahi jossakin rappeutuneessa ladossa autiolla rohkalla. Kolme vuorokautta ristiin rastiin metsää kaikille suunnille kuljettuansa, saatiin työ vihdoinkin valmiiksi; metsä oli erinomaista ja, mikä oli vielä tärkeämpää, se sijaitsi hyvin.
Kolmantena päivänä saapuivat miehet takaisin kylään, menivät keskievariin, tilasivat saunan, lämmittivät kylmettyneet ja jäykenneet jäsenensä ja istuivat nyt iltasilla keskievarissa höyryävän rommitodin ääressä.
Puheltaessa kysyi Veikkoliini Iisakki Hultilalta, miten hän niin hyvin tunsi metsän ja seudun.
Tämä ei kumminkaan näyttänyt kuulevan tahi käsittävän koko kysymystä. Hänen ajatuksensa olivat muualla. Hänen silmänsä loistivat ja välkkyivät, hänen sieraintensa laiteet liikkuivat ja hänen veltot kasvonsa kokonaan olivat saaneet ryhtiä ja eloa, Hän näet rakensi uutta totia, ja tätä toimittaessaan ei hänellä ollut aikaa, halua eikä mieltä mihinkään muuhun. Kun hän oli saanut väkevän laitoksensa valmiiksi, tyhjensi hän sen yhdellä kertaa ja sekotti taaskin toisen. Sen hän vei mukaansa takkavalkean ääreen, joka iloisesti leimusi suuressa pesässään, niin että tervaskannot ratisivat ja paukkuivat. Hän istuutui niin lähelle tulta kuin mahdollista, hieroi jänteisiä, laihoja jäseniänsä ja nautti, nautti tulesta kuin märkä koira, lämpimästä alkoholista kuin nuori jumala. – Veikkoliinin uudestaan kysymättä sanoi hän vähän ajan kuluttua:
– Niin, nähkääs, minä olen syntynyt täällä. Puhun kaikki teille. – Sitten vaikeni hän.
– En ole milloinkaan puhunut elämästäni kenellekään. Taaskin pitkä äänettömyys. Tehkää hyvin, istukaa tähän, tässä tulen ääressä on niin hyvä, tässä on sijaa. Olkaa niin hyvä, mutta maljanne ensiksi, maljanne!
– Nähkääs, olen ollut ylioppilaanakin ja vieläpä papinsällinä. Te ihmettelette, miten olen joutunut siksi, mitä olen, sikunasihteeriksi, maamittarin-apulaiseksi, kylänkirjuriksi, niin – minä kerron sen teille. Se on oma vikani, ihan kokonansa minun oma vikani. Ja vikani! – niin! Sen voin teille kertoa, sillä nähkääs, te ymmärrätte minua.
– Nähkääs, ei pidä milloinkaan muuttaa säätyänsä, ei milloinkaan pyrkiä toiseen säätyyn.
Veikkoliini kääntyi puhujaan päin:
– Mitä sanotte?
– Ei milloinkaan saa muuttaa säätyänsä, toisti hän uudestaan.
– Eikö parempaankaan?
– Ei milloinkaan! Se ei ole koskaan onneksi. Silloin pukeudutaan uuteen pukuun, joka ei sovellu, sillä se on joko liian laaja tahi liian ahdas.
Veikkoliini katsoi toveriinsa, joka oli kovin kumarruksissaan; kyynärpäät lepäsivät polvilla ja leuka oli vaipunut käsien nojaan. Kuparipuna valaisi hänen kasvojansa. Hän katsoi suoraan tuleen ja näytti kuuntelevan hiilten rätinätä ja luikertamista yhteen kasaan. Hän näytti niin vanhalta, väsyneeltä ja kuluneelta.
– Nähkääs, alotti hän vähän ajan kuluttua, näettekö miten ututuhka lankeaa hehkuville hiilille, ensin kepeästi kuin untuva, sitten yhä raskaampana kunnes vihdoin hiilet, jotka vielä silloin tällöin kipenöivät
