Marche-à-Terre?
– Ei, vaan Gars.
– Mistä tuo Gars on tullut?
Tähän kysymykseen kuninkaan jääkäri, jonka karkeat ja villit kasvot olivat tuskien vääntämät, ei vastannut mitään, vaan otti rukousnauhansa ja alkoi rukoilla.
– Tuo Gars oli varmaankin äskeinen nuori päällikkö, jolla oli musta kaulahuivi. Hän on epäilemättä tyrannin ja hänen liittolaistensa Pittin ja Coburgin lähettämä.
Tämän kuultuaan chouani, joka ei siitä paljoa ymmärtänyt, kohotti ylpeänä päätään:
– Jumalan ja kuninkaan lähettämä!
Hän lausui tämän tarmolla, joka tyystin tyhjensi hänen voimansa. Päällikkö huomasi vaikeaksi kuulustella kuolevaa miestä, jonka esiintyminen ilmaisi synkkää kiihkoa, ja käänsi otsaa rypistäen päänsä pois. Kaksi sotilasta, niiden kahden miehen ystäviä, jotka Marche-à-Terre piiskansa lyönnillä oli paiskannut alas tienviereen, niin että he siihen kuolivat, astuivat pari askelta taaksepäin, tähtäsivät chouaniin, joka ei luonut tuijottavia silmiään maahan heidän ojennettujen pyssynpiippujensa edessä, ja ampuivat häneen pyssynkantaman päästä, ojentaen hänet maahan. Kun sotilaat lähestyivät häntä riisuakseen hänen vaatteensa, hän huusi vielä kovalla äänellä:
– Eläköön kuningas!
– Niin, niin, liukastelija, – sanoi Clef-des-Coeurs, – mene nyt syömään tattarikakkuasi armollisen Pyhän Neitsyesi luo… Tuo veitikka huutaa meille vielä vasten naamaa: "Eläköön tyranni", kun jo luulee hänen olevan homenokkain valtakunnassa!
– Kuulkaahan, päällikkö, – sanoi Beau-Pied, – tässä on rosvon paperit.
– Kas vaan! – huudahti Clef-des-Coeurs, – tulkaahan katsomaan tätä
Isän Jumalan soturia, jolla on ihoon maalattuja kuvioita.
Hulot ja muutamat sotilaat tulivat ja ympäröivät chouani-vainajan ihka alastoman ruumiin, ja he huomasivat siinä jonkun sinivärisen tatuoiman, joka kuvasi liekehtivää sydäntä. Tämä oli "Pyhän Sydämen" veljeskunnan tunnusmerkki. Kuvan alapuolella oli kirjoitus, jonka Hulot luki, ja se kuului: Marie Lambrequin – arvatenkin chouanin nimi.
– Sinulla on hyvät silmät, Clef-des-Coeurs, – huomautti Beau-Pied.
– Mutta et ikinä voi arvata tuon sota-asun tarkoitusta.
– Pitäisikö minun ehkä tuntea paavilaiset univormut! – vastasi
Clef-des-Coeurs.
– Sinä hölmö, etkö siis koskaan opi mitään? – virkkoi Beau-Pied. – Etkö älyä, että tuolle juukelille on luvattu ylösnousemus ja että hän on maalannut kupunsa tunteakseen itsensä.
Kuullessaan tämän sukkeluuden, joka ei ollut vallan tuulesta temmattu, ei edes Hulot voinut pidättäytyä yleisestä hilpeydestä. Tällä välin oli Merle saanut kaikki kuolleet haudatuiksi, ja toverit olivat, niin hyvin kuin asianhaarat sallivat, sijoittaneet haavoittuneet rattaille. Muut sotilaat järjestyivät itsestään kahteen riviin molemmin puolin näitä äkkipäätä laitettuja sairasvaunuja ja astuivat alas sitä vuoren rinnettä, joka hallitsee Mainea ja josta näkee Pèlerine-laakson, Couësnon-laakson kilpailijan. Hulot, astuen molempien suosikkiensa Merlen ja Gérardin seurassa, seurasi hitaasti sotureitaan, toivoen tapaturmitta saapuvansa Ernéehen, missä haavoittuneet saisivat hoitoa.
Taistelu, joka tuskin joutui huomion esineeksi keskellä niitä suuria tapahtumia, joita siihen aikaan Ranskassa valmisteltiin, sai nimen siitä paikasta, jossa oltiin taisteltu. Siihen kiinnitettiin kuitenkin jonkun verran huomiota länsimaakunnissa, jonka asukkaat panivat merkille, että chouanit tässä toisessa ottelussa menettelivät entisestä eriävällä tavalla. Ennen eivät chouanit olisi tehneet hyökkäystä näin mieslukuisia joukkoja vastaan.
Hulot'n arvelun mukaan se nuori kuninkaallismielinen päällikkö, jonka kahakan kestäessä oli huomannut, epäilemättä oli "Gars", s.o. ruhtinaiden Ranskaan lähettämä uusi kenraali, joka mainittujen päällikköjen tavoin verhosi nimensä ja arvonsa tuollaisella salanimellä. Tämä asianhaara saattoi päällikkö Hulot'n yhtä levottomaksi nyt surullisen voittonsa jälkeen kuin mitä oli ollut sinä hetkenä, jona epäili väijytystä. Hän kääntyi moneen kertaan katsomaan takana olevaa Pèlerine-vuoren rinnettä, jolta vielä aika-ajoin kuului kansalliskaartin rummun pärinä sen astuessa alas Couësnon-laaksoon samaan aikaan kuin siniset laskeutuivat Pèlerine-laaksoon.
– Voiko jompikumpi teistä, – hän äkkiä kysyi molemmilta tovereilta, – arvata miksi chouanit hyökkäsivät kimppuumme? Heistä pyssynlaukaukset ovat kauppatavaraa, enkä minä älyä, mitä he noilla äskeisillä voittivat. He ovat varmaankin menettäneet sata miestä, ja me – näin hän jatkoi, pullistaen oikeata poskeaan ja iskien silmää, muka hymyillen – emme ole menettäneet kuuttakymmentä. Tuhat pentelettä! Minä en käsitä tämän kaupan järkevyyttä. Nuo houkkiot olisivat voineet jättää meidät hätyyttämättä, me olisimme häiriintymättä kulkeneet eteenpäin kuin kirjeet postissa. En totta tosiaan oivalla, mitä he ovat voittaneet tuhoamalla meidän miehiämme.
Ja huolestuneen näköisenä hän kädellään osoitti molempia sairasvaunuja.
– Ehkäpä he vaan tahtoivat sanoa meille hyvää päivää, – hän lisäsi.
– Eikö mitä, ovathan he siinä jupakassa voittaneet puolelleen meidän sataviisikymmentä karkuriamme, – huomautti Merle.
– Olisivathan nuo rekryytit muutenkin loikkineet kuin sammakot metsään emmekä me olisi lähteneet heitä sieltä takaisin pyydystämään, varsinkin kun olimme saaneet kuulasateen ylitsemme, – arveli Hulot. – Ei, ei, siinä piilee jotain muuta.
Ja taaskin hän kääntyi katsomaan Pèlerine-vuorelle päin.
– Hoi, – huudahti hän, – katsokaapas! Vaikka nuo kolme upseeria jo olivat poistuneet kauas tuolta armottomalta ylängöltä, eroittivat heidän tottuneet silmänsä helposti Marche-à-Terren ja muutamat chouanit, jotka uudelleen pitivät hallussaan vuorenhuippua.
– Joutuin eteenpäin! – huusi Hulot joukolleen; – käpälät liikkeelle ja hevosille parempi vauhti. Ovatko noiden miesten sääret jäätyneet, vai kuuluvatko ehkä hekin Pittin ja Coburgin puolueeseen?
Nämä sanat jouduttivat pienen joukon kulkua.
– Suokoon Jumala, – hän kääntyi näin sanoen molempien toveriensa puoleen, – ettei tämän kahakan salaperäinen merkitys selviä meille pyssynlaukausten muodossa Ernéessä. Pelkäänpä kovin saavani kuulla, että kuninkaan puoluelaiset vielä katkaisevat meiltä Mayennen tien.
Se strateginen pulma, joka saattoi Hulot'n levottomaksi, tuotti sinä hetkenä yhtä paljon päänvaivaa niille henkilöille, joiden hän oli huomannut seisovan Pèlerine-vuoren huipulla. Heti kun Fougères'n kansalliskaartin rummunpärinä oli tauonnut ja kun Marche-à-Terre oli huomannut sinisten laskeutuneen vuorenrinteen juurelle, hän kaiutti iloisena pöllönhuutoaan, ja chouanit tulivat taas esille, mutta paljon vähälukuisempina. Monet heistä epäilemättä paraikaa sitoivat haavottuneita Pèlerine-kylässä, joka sijaitsee Couësnon-laakson puoleisella vuorenrinteellä. Pari kolme kuninkaan jääkärien päällikköä tuli Marche-à-Terren luo.
