Haaveilija. Ervast Pekka

Чтение книги онлайн.

Читать онлайн книгу Haaveilija - Ervast Pekka страница 1

Haaveilija - Ervast Pekka

Скачать книгу

/p>

      Haaveilija

      The shades of night were falling fast

      As through an Alpine village passed

      A youth, who bore, 'mid snow and ice,

      A banner with the strange device

      Excelsior!

      His brow was sad; his eye beneath,

      Flashed like a faulchion from its sheath,

      And like a silver clarion rung

      The accents of that unknown tongue

      Excelsior!

Henry W. Longfellow.

      PROLOGI:

      IHANNE

      Här i detta bröst,

      Där talar evighetens gud.

Viktor Rydberg.

      1.

      Se väikkyi hänen silmissään. Se väikkyi umeana kuin utukuva, mutta keveänkauniina kuin rusottava pilven ripsi itäisen taivaan rannalla ja sovintosointuisena kuin hiljainen, kaukainen kanteleen soitto.

      Ei hän huomannut, että kirja oli pudonnut maahan hänen polviltaan. Hän istui kivellä koivun juurella ja oli kietonut vasemman kätensä valkoisen rungon ympäri. Hehkuvan poskensa hän painoi puuta vasten, ja hänen katseensa hohti kuin päivän koi.

      Kaunis oli nuorukainen. Mutta hänen kauneutensa oli sielullista. Se ei ollut marmoriin hakattua, vaan elävää. Se vavahteli, värähteli, välkkyi. Se oli kuin tähtien tuike, joka kaihoa kertoo ja intoa aavehtii. Siinä oli lapsen hymysilmä viisautta ja vanhuksen lapsenmieli vapautta.

      "Minun ihanteeni, minun etäinen, imara ihanteeni! Kaukainen kuin metsän ranta tuolla järven toisella puolen, vilpoinen kuin vesi sininen ja syvä, ylevä kuin taivas ääretön ja armas!

      "Miksen voisi sun kutsuasi kuunnella? Miksen luopua elämästä tästä ja alkaa sitä uutta, ihanaa ja suurta? Ettei vaipuisi henkeni maahan ja itkisi kadonnutta kauneutta.

      "Miksen?

      "Näytä mulle selvempänä vielä mun elämäni tie, sano, mistä sen alkaman pitää!

      "Ja uskollisena tahdon sinua palvella niin kauvan kuin elo mun povessani sykkii, ja kunniaasi tahdon minä kertoa niin kauvan kuin kieleni kestää!

      "Sano, mistä sen alkaman pitää?"

      Hiljaa pyyhkäisten tuli järveltä päin tuulen tuuhu ja rasahti kirjan lehdissä. Nuorukainen havahtui ja nosti kirjan maasta. Se oli Rydbergin "Prometeus ja Ahasverus".

      2.

      Hänen nimensä oli Eero.

      Hän oli orpo, vanhempansa olivat kuolleet jo hänen piennä ollessaan, ja hän oli joutunut kasvatiksi äitinsä sisarelle ja tämän miehelle. He olivat lapsettomia ja pitivät ottopoikaansa kuin omaa ainakin.

      Eero kasvoi ja kasvatettiin vapaudessa. Sanoivatpa sivulliset, että häntä hemmoteltiin, mutta ei se ollut aivan niinkään. Täti kyllä palveli enemmän poikaa kuin poika häntä, mutta eno oli sen sijaan ankara pinnaltaan ja piti oikeuden puolta, missä täti olisi tahtonut sääliä.

      Tämmöinen erimielisyys kasvattivanhempain kesken oli kumminkin harvoin tarpeen, sillä Eero oli hiljainen, kiltti ja ahkera lapsi, jota oikut eivät usein kiusanneet. Hänen suurin huvinsa toiselle kymmenelle ehdittyään oli luku ja viulunsoitto. Heti kun koulusta kotiutui ja ruokapöydästä pääsi, hän oppi läksynsä kiireimmiten saadakseen siten aikaa "oikeaan lukuun", s.o. kaikenmoisten kertomuskirjain ja romanien lukemiseen. Täti oli kahdella päällä tämän asian terveellisyydestä, mutta siinä kohden eno taas oli säälivämpi ja vapaampi: "antaa pojan lukea, kyllä mies sulattaa". Lepohetkinä, jotka uudistuivat pari kolme kertaa iltapuolen kuluessa, hän tarttui viuluunsa ja soitti jonkun ulkoa osaamansa kappaleen taikka omia "fantasiojaan". Harvoin hän tovereinsa kanssa kävi mäkeä laskemassa tai palloa lyömässä, ne kun huusivat ja rähisivät ihan tarpeettoman kovaan. Ainoastaan kesällä asuessaan maalla tätinsä kanssa hän kaiket päivät oli ulkona, samoili metsät, kiipeili vuoret, souteli järvet ja joet. Mutta silloinkin hän oli mieluimmin yksin. Ei hän ystävää kaivannut eikä hänellä ystävätä ollut.

      Mutta ihanne hänellä oli. Kahdentoista vuotiaana hän oli lukenut

      Victor Hugo'n "Les Misérables" ja siitä saakka hän tiesi, kuka ihminen oli jaloin maailmassa. Se oli Jean Valjean, kaleeriorja. Ja

      Jean Valjean tuli hänen ihanteekseen. Hän itki häntä ajatellessaan.

      Väärin olisi yhtäkaikki väittää, että kirja teki pojasta sen Eeron, joksi hän vähitellen muodostui. Kirja herätti eloon sen Eeron, joka piili lapsen sielussa ja jonka esihistoria kuului elämän salaisuuksiin, mutta kirja ei sitä luonut. Se oli, ja vuosi vuodelta se tuli enemmän näkyviin.

      Hän ei voinut nähdä toisen kärsivän tuntematta itse tuskaa, oli se eläin tai ihminen. Jos hän ei silloin voinut auttaa, oli hänellä ikäänkuin tunnonvaivoja, ja hän pakeni yksinäisyyteen "ajattelemaan". Eläimiä hän ei koskaan kiusannut, ei tahtonut hyttysiäkään kesällä tappaa, paitsi jos oikein purivat. Kun toverein leikeissä oli mukana, ei ottanut osaa heidän kiistoihinsa ja kinoihinsa. Jos välistä sattui, että paha tuuli yllätti ja Eero kiukustui ja kiivastui, oli häpeänsä perästäpäin rajaton. Aikaa voittaen ne kohtaukset harvenemistaan harvenivatkin.

      Hän oli niin muodoin pienestä saakka melkein "täydellinen", jommoiseksi häntä katsottiinkin sekä koulussa että kotona. Siihen tuli lisäksi, että ikäisensä pitivät häntä vähän kuivana ja juhlallisena, jos kohta hyväkseen käyttivät hänen taitoaan ja tietojaan, joilla mielellään tovereitaan autteli, sillä hän oli teräväpäinen ja osasi aineitaan hyvin; ja toiseksi, että enonsa välistä arveli, kun poika taas oli kovin hiljainen: "ettei se vain kääntyisi akkamaiseksi".

      Oli hänellä sentään ystäväkin, ja uskollinen. Se oli Roland, iso ruskeankeltainen bernhardilaiskoira, joka vastasyntyneenä oli ostettu Eerolle leikkikumppaniksi. Kerran Roland penikka kömpelyytensä päivinä tipahti kaivoon. Eero sattui näkemään ja sai kun saikin koiran pelastetuksi, vaikka pahasti kylmettyneenä. Hyvän hoidon alaisena se kuitenkin pian parani. Pari vuotta myöhemmin Eero kerran kallioita kiipeillessään kaatui ja loukkasi päätään pahasti. Verta tulvi haavasta ja Eero meni tainnoksiin. Roland, joka aina seurasi kumppaniaan tämän matkoilla, riensi apuun ja tarttuen tukevilla hampaillaan kiinni housunvyötäröstä kantoi pienen isäntänsä hellävaroen ja kiireesti kotiin. Koti ei ollut kaukana, mutta koira kuitenkin pelasti pojan. Ja varsinkin siitä päivästä Eero ja Roland olivat eroamattomia ystäviä, Roland Eeron mielestä viisain ja paras toveri maailmassa ja luultavasti Eero Rolandinkin.

      Hänen elämänsä kului kuin nuoren tytön hiljaisissa haaveiluissa ja ankarassa velvollisuuksien täyttämisessä. Hän säilyi kaikesta pahasta, sillä hän ei sitä etsinyt eikä mikään sitä hänessä herättänyt. Ja vaikka hän tiesikin pahan olemassaolosta, sillä opetettiinhan se hänelle koulussa uskontotunnilla, jäi se tieto uinailemaan johonkin syrjäiseen aivosoluun, ja hänen tajuntansa oli täynnä vain ihania haaveita ja taivaan korkuisia tuulentupia. Oli eräs opettajansa sen havainnutkin ja sanoi kerran enolle huolissaan: "mitähän siitä lapsesta tulleekaan? kestäneekö hän elämän myrskyjä?"

      Ja myrskyt rupesivat tulemaankin. Jo koulussa Eeroa välistä oli vaivannut kummallinen tunne siitä, että kaikki ei ollut niinkuin olla piti. Se tunne oli hyvin hämärää ja epämääräistä, mutta se palautui yhä useammin, kuta ylemmälle luokalle Eero ehti. Varsinkin historian tunneilla se häntä kiusasi. "Miksikä luemme tämmöisiä rumia asioita: kuinka ne tappelivat ja sotivat ja tappoivat ja murhasivat? Sehän on hirveätä. Sentähden pojatkin niin huutavat

Скачать книгу