maailman ihmisen varsinaiseksi maailmaksi ja väittää välittömän olemassaolon tämän maailman palvelukseksi. Se mitä välitöntä elämäänsä elävä ihmissielu riippumatonna tuosta maailmasta omasta voimastansa luulee olevansa, joutuu tällöin näyttämään joko yhdentekevältä tai suorastaan pahalta. Aivan päinvastaisin puolin tahtoisi uusi ajatustapa pidättää elämän kokonansa välittömän olemassaolon rajojen sisällä ja muodostaa sen omin keinoin; tällöin vasta ovat saavutettavissa niin hyvin todelliset ilot kuin kärsimykset; jos milloinkaan, niin juuri tätä käsityskantaa seuraten täytyy elämän muodostua eheäksi kokonaisuudeksi ja osoittaa tarkoitusperäisyytensä. Mikä ei näiden puitteiden sisään mahdu, se ei voi olla muuta kuin harhakuva, joka houkuttelee elämän harhateille. Kumpikin elämän käsityskanta voimakkaasti tarjoutuu omaksuttavaksemme ja pirstoo elämämme: ihanteemme ja arvioisemme seuraavat ensi sijassa vanhempaa, harrastuksemme ja työmme nuorempaa ajatuskantaa. Mihinkä suuntaan on meidän viimein langetettava ratkaisumme, mistä meidän on etsittävä olemassaolollemme elämisenarvoinen sisällys?
Vanhemmat elämänkäsitykset
Uskonto
Uskonnollisen elämänkäsityksen, jolla hämärästä muinaisuudesta saakka on voimakas vaikutus nykyajan elämään, täyttää se iloinen luottamus, että se voi antaa ihmiselämälle arvokkaan sisällyksen. Mutta tämä luottamus perustuu aivan määrättyihin edellytyksiin. Uskonto katsoo ihmistä niinkuin maailmaakin kaiken yläpuolella olevan, vain uskolla käsitettävän henkisen vallan työksi, suhde tähän henkiseen voimaan muodostuu ihmisen elämän ytimeksi, semminkin kun uskonnossa on vallitsevana se vakaumus, että ihminen on rikkonut alkuperäisen yhteytensä tuon vallan kanssa ja syvälle langennut entisestä korkeasta asemastaan. Kaikki pyrintö keskittyy tuohon yhteen ainoaan tehtävään, Jumalan ja ihmisen välisen särkyneen yhteyden ennalleen saattamiseen, mikä kuitenkin voi tapahtua vain sisäisen elämän perinpohjaisen muutoksen, siveellisen uudestisynnynnän tietä. Sen edellytyksenä taas on jumalallinen rakkaus ja armo, jotka tekevät mahdolliseksi sen, mihin ihmisvoima ei kykene. Mutta silloin avautuu myöskin ihmiselle oma erikoinen tehtävä, ei vain alttiissa sydämen antautumisessa ja saavutetun armon uskollisessa säilyttämisessä, vaan myös innokkaassa työssä jumalanvaltakunnan perustamiseksi maan päälle.
Tässä tällaisessa yhteydessä ihmisellä saattoi olla mitä suurimmat ajatukset itsestään ja elämäntehtävästään. Jumalan kuvana hän oli olevaisuuden keskipisteessä, hänen ympärinsä liikkui kaikkeuden elämä, hänen tekemisensä ja tekemättäjättämisensä vaikutti ratkaisevasti kaiken olevaisuuden kulkuun, ratkaisevasti aina iäisyyteen saakka. Samalla kukin huolimatta yhteydestään jumalallisen järjestyksen tapahtumain kanssa muodosti oman erikoisen piirinsä ja käsiteltiin olentona, jolla oli tarkoitus itsessään, vieläpä kokonaisuuden täydellisyys, josta ei vähintäkään saanut hukkaan joutua, oli riippuva hänen persoonallisesta ratkaisustansa.
Tämä elämä ei ollut vailla suruja, ahdinkoa ja tuskaa, ihmiselämän korkeat vaatimukset ja jyrkät ristiriidat estivät kaiken tyynen onnen tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Vieläpä kärsimyksen ja syyllisyyden paino aluksi pikemmin voi näyttää lisätyltä kuin huojennetulta. Mutta uskonnon peruskokemus, kokemus painavan syyllisyyden taakan poistamisesta ja uuden elämän luomisesta kohotti ihmisen yläpuolelle kaiken taiston ja tuskan maailman; rakkauden ja armon aikaansaama yhteys Jumalan kanssa antoi ihmiselle osallisuuden Jumalan omasta täydellisyydestä ja sanomattomasta autuudesta. Elämän sisäinen arvo oli näin ollen ehdottomasti varma, ja ihmisen omasta osallisuudesta ei ollut rahtuakaan mennyt hukkaan. Ei ollut tämä elämä suurine tehtävineen mitään helppoa elämää, mutta se oli elämää täynnä suuria tarkoitusperiä ja sen liittymäkohdat olivat taattuja, sitä ei tarvinnut elää turhaan.
Niinpä uskonnollinen elämänkäsitys onkin vallinnut taajoja ihmispiirejä kautta pitkien vuosisatojen, se on pitänyt lujasti koossa yksilöitä ja kansoja, se on lukemattomille ihmismielille tuonut sekä voimakkaita herätyksiä että syvintä rauhaa. Samalla kuin tässä ihmisten piiriin astuu absoluuttinen elämä, uusi maailma kohoaa vanhan pohjalle, syntyy mitä jyrkimpiä vastakohtia ja niiden välille joutunut elämä temmataan levostaan. Jumalallinen samalla maailman yläpuolelle kohoavassa ylevyydessään ja mitä lähimmässä sielullisessa läheisyydessä, ihminen äärettömän pieni ja kuitenkin kohotettuna olennon yhteyteen Jumalan kanssa, rakkaus ja kunnioitus, lempeys ja vakavuus läheisesti toisiinsa yhdistettyinä, syvä hämäryys ja kirkas valo, viheliäisyys ja autuus toisiansa molemminpuolisesti lisäämässä, kaikessa draamallista jännitystä ja yhtämittaista liikettä, joka ensinnäkin antaa sielulle todellisen historian ja tekee tämän historian kaiken todellisuuden keskipisteeksi; kaiken läpikäyvänä rakkauden ja iäisyyden kaipuu, elämä, joka uskossa ja toivossa kohoaa kauas yläpuolelle nykyisyyden ja jonka syvin sisällys iäisessä nykyisyydessä sisältää elämisen ja olemisen jumalanmaailman seiastuneessa olopiirissä. Sellaista syvyyttä ja sisäisyyttä elämä ei ole missään muussa kohden saavuttanut.
Ja kuitenkin on lähellä mahdollisuus, että tätä elämää, eritoten sen yksinpätevyyttä vastaan nousee vastaväitteitä. Kaikki oli joutunut ristiriitaan lähimmän maailman kanssa ja rikkonut sen kanssa välinsä; ihmiset olivat muinaisajan mailleen mennessä monen synkän kokemuksen johdosta kadottaneet uskon omaan voimaansa ja kykyynsä; he eivät löytäneet mitään korkeita päämaaleja välittömästä olemassaolosta, ainoastaan suuntautuminen yläpuolella olevaan maailmaan näytti voivan varjella henkisestä kylmentymisestä ja tuhoutumisesta. Niinpä koko sielun alttiilla antautumisella turvauduttiin tuohon toiseen maailmaan ja käännettiin elämä kokonansa toiseen suuntaan, uskon maailma tuli elämän oikeaksi peruskannaksi, kun taas näkyväinen maailma aleni vieraaksi maailmaksi. Tämä ajatussuunta voi vain niinkauan pysyä eittämättömänä, kuin tuolla uuden maailman kaipuulla oli valtaava voima, siinä täytyi tapahtua mitä ankarin järkkyminen, kun uuden ajan koitteessa ihmiset jälleen kohottautuivat itseluottamukseen ja ennenkuin lähinnä oleva maailma heidän mieliinsä sai tuoreen vetovoiman. Silloin harrastukset ja työ yhä enemmän ja enemmän kääntyivät ympäröivään maailmaan päin, silloin näytti elämä löytävän korkeimman tehtävänsä tuon ympäröivän maailman valloittamisesta ja siitä johtuvasta yhtämittaisesta voimain varttumisesta, silloin tämä maailma tuli yhä enemmän myöskin henkisesti ihmisen kotomaaksi. Kun nyt maailmaan kohdistuvan työn tehtävät moninaisessa runsaudessaan ja huumaavine menestyksineen sysäävät syrjään huolen sielun tilasta, joutuu uskonto samalla kokonansa toiseen asemaan, elämän keskipisteestä se tulee yhä enemmän sysätyksi sen ulkokehään, ja sitä vastaan nousee voimakas vastavirtaus, jonka vain ahdas ajatuskanta voi lukea ensi kädessä itsekkyyden ja uskottomuuden syyksi. Uskonnon opinpätevyyttä koskevat epäilykset olivat tällöin etualalla, ne vetosivat eritoten siihen luonnon ja historian kuvan täydelliseen muutokseen, jonka nykyaika on suorittanut. Mutta nämä epäilykset olisivat olleet kestettävissä tai torjuttavissa, jos elämä olisi säilyttänyt entisen ytimensä ja entisen uskonsa vähentymättöminä. Silloin ympäröivän maailman herättämä ristiriita olisi voinut suorastansa vahvistaa uskon uhmailevaa itsetietoisuutta (credo quia absurdum). Vaarallisiksi teki nuo hyökkäykset uskonnon oma heikkous, sen peruskokemusten väljähtyminen, ihmisten elämän virityksen muutos. Näin muuttuneissa oloissa pääsi täysin vaikuttamaan sekä se, mikä jo ammoisista ajoista oli uskontoa vastassa, että se, mikä uudenaikaisen kulttuurin helmasta kohosi vihamielisenä sitä vastaan. Kaikki epäilykset ja kaikki ajatusvaikeudet kohtasivat nyt kuulevia korvia. Aluksi vastustus rajoittuu uskonnon ja uskonnollisen elämänkäsityksen yksityisiin puoliin ja yksityisiin vaatimuksiin, mutta pian se kääntyy koko uskontoa vastaan ja samalla koko uskonnollisen elämänkäsityksen ja – suunnan mahdollisuutta vastaan. Uskonto tuomitaan liian ahtaana hyljättäväksi ja sen sijalle vaaditaan yleiskulttuuria, uskontokin näyttää vain avaramman elämän osana voivan säilyttää henkisen olemuksensa ja sitä kehittää. Uskonnon ajatusmaailma huomataan antropomorfiseksi ja samalla ihmisen ja Jumalan olemuksen yhteyttä opettava perusajatus hyljätään aivan mahdottomana; olevaisuuden jako kahteen
