Annas kun korjaan tuon, arvelee Jeremias; eksyyhän se muutoinkin tänne metsään, ja astuukin hevosen selästä maahan ja ottaa vuonan syliinsä. No niin, vuona ei puhu mitään. Tulee tuosta Jeremias takaisin hevosensa luo, niin tämäkös perimään ja korskumaan ja päätänsä puistelemaan. Sai hän kumminkin heponsa hillityksi, nousi selkään vuona sylissä ja lähtee edelleen, vuonaa pidellen. Katselee siinä lampaan vuonaa, ja vuonakin näethän katselee häntä, suoraan silmiin tuijottaa. Jo vähän niinkuin kammottamaan rupeaa tämä Jeremiasta: enhän muka minä milloinkaan ole nähnyt lampaan vuonan tuolla lailla katselevan ihmistä silmiin. Ei ole sentään millänsäkään, silittelee vaan karitsaansa ja sille puhelee: 'pääkkö pää, pääkkö pää!' Mutta kun vuona samassa aukaisee suunsa ja sanoo samat sanat: 'pääkkö pää, pääkkö pää'"…
Tuskin oli kertoja lausunut viimeisen sanan, niin kaapsahtivat koirat äkkiä pystyyn ja huimasti haukkuen syöksivät nuotion luota, kadoten yön pimeyteen. Pojat säikähtivät joka mies. Junu hyppäsi mattonsa alta. Kiljaisten riensi Paavo koirien perään. Haukunta poistui nopeasti yhä kauemmaksi. Kohta kuului häirityn hevoslauman levoton töminä. Paavo luikkaeli kovaa: "Virkku! Merkki!"… Muutaman silmänräpäyksen perästä haukunta vaikeni: Paavon ääni tuli jo kaukaa. Kului vielä kotvanen. Neuvottomina katselivat pojat toisiansa: mitähän muka tästä tulee… Äkkiä kajahti hevosen juoksun töminä; heti senjälkeen tulla tuoksahti hevonen näkyviin ja pysähtyi aivan nuotion ääreen. Siepaten harjasta kiinni, hyppäsi Paavo alas sen seljästä. Koirat hyppäsivät nekin valon piiriin ja kävivät istumaan, kielet pitkällään.
– "Mitä siellä oli?" kysäsivät pojat.
– "Ei ollut mitään", vastasi Paavo, huiskaisten kädellään hevosta. "Mikä lienee koirain nenään haiskahtanut. Luulin jo sudeksi", liitti hän kylmäkiskoisesti, tiheästi hengittäen koko rintansa leveältä.
Mielihyvällä katselin minä Paavoa. Hän oli varsin miellyttävä tällä hetkellä. Hänen rumilla, nyt nopeasta juoksusta elpyneillä, kasvoillaan paloi rohkeus, uljuus ja luja päättäväisyys. Aseetonna, ei raippaakaan kädessä, oli hän rientänyt yksinään suden kimppuun. "Sepä oiva poika", arvelin minä, katsellessani häntä.
– "Onkos niitä täällä päin nähty sitten, susia näethän?" kysäsi pelkuri Lauri.
– "Paljonhan niitä täällä on aina", vastasi Paavo, "mutt' eivät ne muulloin pahaa tee kuin talvella".
Hän kävi jälleen valkean ääreen. Istuutuessansa laski hän kätensä toisen koiran takkuiselle niskalle, ja ihastunut elukka ei pitkään aikaan liikauttanut päätänsä, kiitollisella ylpeydellä katsellen Paavoa syrjästä.
Junu kömpi jälleen maton alle.
– "Kylläpäs sinä vaan osaat julmia juttuja kertoa, Ellu", virkkoi Rietu, joka, rikkaan talon poikana, oli puheenjohtajan tapaisena (omasta puolestaan hän puhui vähän, ikäänkuin olisi pelännyt kadottavansa oman arvonsa).
– "Ja mikä lie vielä koiratkin riivannut haukkumaan… Niin, kyllä minä olen kuullut, ett'ei se paikka tiellä ole puhdas".
– "Vaarnavitsatko?.. Noiduttu mikä noiduttu! Kuuluvat ne siellä nähneen jo monastikin vanhaa isäntä vainajata. Semmoisessa sanovat kävelevän pitkäliepeisessä nutussa ja yhä vaan hokevan jotakin maasta. Kerran sattui Trofimitsh vaari näkemään hänet. Mitäs sinä, sanoi, isäntä hyvä, Ivana Ivanitsh, maan päältä haet?"
– "Hänkö se siltä oikein kysyi?" keskeytti hämmästynyt Rietu.
– "Kysyi kyllä".
– "Sepä on rohkea mies, tuo Trofimitsh… No entäs sitten?"
– "Kivirikon kukkasia, sanoi, olen hakemassa. Ja niin kolkosti näethän sanoikin: kivirikon kukkasia. – Mitäs sinä, isäntä hyvä, Ivana Ivanitsh, kivirikon kukkasilla teet? – Kovin, sanoi, painaa hauta, Trofimitsh; kovin painaa: pois tekisi mieli, pois tekisi"…
– "Näethän", virkkoi Rietu; "liian vähänkö lie elänyt vai mitä"…
– "Katsos kummaa!" arveli Lauri.
– "Enhän minä luullut kuolleita muulloin saavan nähdäkkään kuin muiston-lauantaina".
[Muiston-lauantaiksi, oikeastaan "vanhempain lauantaiksi", sanotaan sitä lauantaita, jolloin kuolleitten muistojuhlaa vietetään.]
– "Kyllähän kuolleita saa nähdä millä hetkellä hyvänsä", vakuutuksella virkkoi Ellu, joka näkyi muita paremmin tietävän kaikki kyläiset tarut ja taikaluulot. "Mutta muiston-lauantaina saattaa nähdä elävänkin, minä näet tarkoitan, sen, jonka vuoro sinä vuonna on kuolla. Ei tarvitse muuta kuin yöllä menee istumaan kirkon portaille ja yhä vaan katsoo maantielle. Siinä sitten kulkevatkin ohitsesi ne, jotka sinä vuonna kuolevat. Menneenä vuonna kävi meillä Juliana muori kirkon portailla istumassa".
– "No näkikös hän ketä?" kysyi Lauri uteliaasti.
– "No kuinkas muutoin? Ensinkin istui hän kauan, istui, istui, eikä nähnyt ketäkään, ei nähnyt eikä kuullut … joskus vaan näet niinkuin missä koira olisi haukahtanut silloin tällöin… Mutta äkkiä, niin äläs huoli … jo tulee tietä myöten poikanen, pelkkä paita ressu päällä. Juliana muori katsomaan – Irttusen Ivaskahan se on!"…
– "Sekö, joka kuoli tässä kevättalvesta?" keskeytti Rietu.
– "Sama juuri. Astuu näethän eikä päätänsäkään nosta… Mutta kyllä Juliana hänet tunsi… Katselee vielä sitten muori: tiellä akka tulee.
Hän katselemaan, tirkistelemään. – Jes' siunatkoon! itsehän se on Juliana muori, ilpoisen itse!"
– "Ettäkö oikein itse?" kysyi Rietu.
– "Ihan itse".
– "No mutta eihän Juliana vielä ole kuollut?"
– "Eihän ole vielä vuosikaan umpeen mennyt. Mutta katselepas sinä tuota muoria: tuskin enää pystyssä pysyy".
Kaikki vaikenivat jälleen, Paavo viskasi kourallisen kuivia varpuja valkeaan. Selväpiirteisinä mustenivat ne äkkiä leimahtaneessa liekissä, ja sitten ritisemään ja savuamaan ja kiemuroimaan, kohotellen palaneita päitään. Ankarasti vavisten heiahti valo joka haaralle, liiatenkin ylös päin. Äkkiä ilmaantui, mistä lienee tullutkaan, valkoinen kyyhkynen. Se lensi suoraan tähän valon helmaan, pyörähti sitten säikähtäneenä jonkun kerran yhdessä kohdin, heloittaen kuumasta hohteessa, ja katosi, siipiänsä räpsytellen.
– "Tuo on eksyksissä", huomautti Paavo. "Nyt se lentää lepsuttelee kunnes lyö päänsä johonkin, ja mihin päätyy, siihen jääkin aamun koittoon asti".
– "Mutta kuules, Paavo!" kysäsi Lauri, "eihän se vaan ollut autuaan sielu, joka lensi taivaasen? Vai mitä?"
Paavo heitti toisen kourallisen varpuja valkeaan.
– "Saattaa olla", virkkoi hän viimein.
– "Kuules, Paavo", alkoi Rietu, "näkyikös teidänkin kylässä tuo taivaan näky silloin?"
– "Niin sekö, kun aurinko meni piiloon? Näkyi kyllä".
– "Kyllä maar tekin pelästyitte?"
– "Pelästyipä
