taloon, jossa minun tuli viettää monta vuotta, kärsiäsemmoisia kärsimyksiä, joista minulla ilman kokemusta ei voisi ollavähintäkään käsitystä. Esimerkiksi en olisi mitenkään voinut ajatellahirveäksi ja tuskalliseksi sitä seikkaa, etten minä kertaakaan kokokymmenvuotisen vankeuteni aikana tulisi olemaan yksinäni! Eikä seollutkaan ainoa seikka, johon minun piti tottua.
Täällä oli satunnaisia murhaajia ja murhaajia ammatiltaan, ryövärejäja ryövärien päälliköitä, oli myöskin pelkkiä taskuvarkaita, maankulkijoita y.m. Oli sellaisiakin, joista oli vaikea päättää, minkävuoksi he olivat tänne joutuneet? Mutta yhtähyvin kullakin oli omakertomuksensa, sekava ja raskas kuin eilinen humala. Menneistäasioista eivät he yleensä halunneet kertoilla ja nähtävästi kokivatolla niitä ajattelemattakin. Minä tunsin murhamiehiä, niin iloisia jahuolettomia, että olisin voinut lyödä vetoa, ettei omatunto heitälaisinkaan nuhdellut. Mutta tapasi siellä synkkiäkin, melkein ainavaitelijaita olentoja. Elämästään juttelivat he harvoin, enkä minähuomannut kessään uteliaisuuttakaan, ikäänkuin sitä ei olisi otettutavaksi. Tapahtui kuitenkin, että joku rupesi väliin aivansatunnaisesti puhumaan, samalla kun toiset välinpitämättöminä jajärömäisinä kuuntelivat. Ei kukaan voinut saada toistaanihmettelemään. "Me olemme kirjaan pystyvää väkeä!" sanoivat he useinjonkunlaisella itseensä tyytymyksellä. Muistan, kuinka kerran eräspahantekijä, kohmelopäissään (vankilassa oli joskus mahdollista saadaväkeviä juomia), alkoi kertoa murhanneensa viisivuotiaan pojanviekoiteltuaan hänet ensin johonkin tyhjään vajaan; siellä oli hänpojan murhannutkin. Koko kasarmin väki, joka tähän asti oli nauranuthänen pilapuheilleen, karjasi nyt kuin yhdestä suusta ja pahantekijäoli pakoitettu vaikenemaan. Vangit eivät karjasseet inhosta, vaansiitä syystä, ettei semmoista pitänyt puhua, koska, semmoiset puheeteivät olleet tapana. Tässä voin huomauttaa, että vankilan asukkaattodellakin olivat kirjaan pystyviä, ei kuvannollisessa, vaan sanantäydessä merkityksessä. Ainakin puolet heistä osasi lukea jakirjoittaa. Missä muussa paikassa, jossa venäläistä kansaa on koossa, voidaan siitä eroittaa 250 henkeä sillä tavoin, että puolet heistäolisi kirjaan pystyviä. Olen kuullut jonkun semmoisista tosiasioistapäättäneen, että kirjataito turmelee kansaa. Se on erehdystä;turmeluksen syyt ovat aivan toiset, vaikkapa myöntäminen onkin, ettäkirjataito kehittää kansassa itseensä luottamusta. Mutta eihän se olemikään vika. – Kukin luokka eroitettiin toisistaan vaatteuksenmukaan. Muutamilla oli jakun toinen puoli tummanruskea, toinen taasharmaa, samoin oli myöskin housuissa toinen lahke harmaatoinen tummanruskea. Kerran, kun olimme työssä, katseli eräsvehnästenmyyjä-tyttö minua kauan aikaa ja purskahti sitten äkkiänauramaan. "Hyi, miten hullusti!" huudahti hän; "ei ole piisannutharmaata sarkaa, eikä mustaakaan!" Oli semmoisiakin, joilla koko jakkuoli harmaata sarkaa, vaan hihat mustanruskeata. Tukkakin oli erilailla: toisilla oli puolet tukkaa keritty pitkin pää-kalloa, toisillataas poikkipuolin.
Jo ensi katseella voi huomata jonkunlaisen silmiin pistävän yhteisenominaisuuden tässä kummallisessa perhekunnassa; huomattavimmatkin, omituisimmatkin henkilöt, jotka vastoin tahtoansa kohosivat muidenylitse, noudattivat kuitenkin mielellään vankilan yhteisiä tapoja.Yleiseen voin sanoa, että koko tämä ihmisjoukko, lukuun ottamattamuutamia tavattoman iloisia olentoja, joita siitä syystä kaikkihalveksivat, oli synkkää, kateellista, kunnianhimoista, kerskaavaista, helposti loukkautuvaa ja suuressa määrässä muotoihin kiintynyttäväkeä. Välinpitämättömyys kaikkea kohtaan oli suurimpana hyveenä.Ulkonaista käyttäytymistä piti kukin tavattoman tärkeänä asiana. Useinmuuttui ylpein joukosta salaman nopeudella mitä arkamaisimmaksi. Olimuutamia todella voimakkaita ihmisiä; ne olivat yksinkertaisia jateeskentelemättömiä. Mutta kummallista: näiden lujaluontoisten, voimakasten ihmisten joukossa oli muutamia suurimmassa määrin, melkeintaudintapaisesti kunnianhimoisia. Yleensä huomasi täällä kunnianhimoaja ulkopuolisuutta hyvin usein. Suurin osa vankeja oli turmeltunutta, kovin ilkeätä väkeä. Juorut ja moitteet olivat lakkaamattomia: elettiin miltei kuin kadotuksessa, pimeyden valtakunnassa. Muttavankilan sisällisiä asetuksia ja hyväksyttyjä tapoja ei kukaanuskaltanut vastustaa; kaikki alistuivat. Oli mahtavia luonteita, vaikeasti alistuvia, mutta nekin alistuivat. Vankilaan tulisellaisia, jotka vapaina ollessaan olivat jo liiaksi syrjäytyneettavallisuudesta, niin että lopulta rikoksiansakin tekivät niihinmitään syytä tietämättä, ikäänkuin houreissaan, huumautuneina, useinkorkeimmilleen nousseesta kunnianhimosta. Mutta täällä masentuivat heoitis, vaikka moni heistä ennen vankeuteen tulemistaan oli ollutkylien ja kaupunkien kauhuna. Silmäillen ympärilleen tulokas kohtahuomasi, ettei hän ollutkaan mieleisessään paikassa, ettei hän täällävoinutkaan ketään ihmetyttää; hän tyyntyi pakostakin ja mukautuivallitsevaan tapaan. Tähän vallitsevaan tapaan kuului päältäpäinkatsoen jonkunlainen erityinen oman arvonsa tunteminen, joka olihuomattava ominaisuus miltei jokaisessa vankilan asukkaassa. Tuomitunpakkotyöläisen nimeä pidettiinkin todella jonkunlaisena virkanimenä,jopa kunnioitettavanakin. Häpyä ja katumusta ei ollut merkiksikään!Muuten oli olemassa jonkunlaista ulkonaista, ikäänkuin virallistanöyryyttäkin, jonkunlaisia rauhallisia puheenparsia: "Me olemmehukkaan joutunutta kansaa", sanoivat he, "emme osanneet eläävapaudessa, nyt saamme tehdä pakkotyötä." – "Et totellut vanhempiasi, nyt saat totella rummun lyöntiä." – "Et taipunut hyvään, nyt saatkokea pahaa!" Tällaisia arveluja lausuttiin usein, osaksi siveellisinäopetuksina, osaksi tavallisina sananlaskuina, ilman mitään vakavampaatarkoitusta. Kaikki oli vaan pelkkiä sanoja. Tuskinpa kukaan tunnustisydämessään laittomuuttansa. Jos joku vanki olisi yrittänyt moittiatoveriansa rikoksesta (muuten rikoksen tekijän moittiminen ei olevenäläisen luonteen mukaista), ei haukkumasanoista moititun puoleltaolisi tullut loppua. Ja he olivatkin aika mestareja haukkumaan. Hehaukkuivat hienostuneella, taiteellisella tavalla. Haukkuminen olitäällä koroitettu taiteeksi; tarkoituksena ei ollut vaikuttaa niinpaljon loukkaavilla sanoilla kuin loukkaavalla ajatuksella, hengellä,aatteella, ja se on aina hienompaa, myrkyllisempää. Alituiset riidatvankien kesken olivat omiansa kehittämään haukkumataitoa. Koko tämäväestö työskenteli kepin pakoittamana, ja sen vuoksi pysyi laiskana jaturmeltuneena. Kaikki olivat he kokoontuneet tänne vastoin omaatahtoansa; kaikki olivat he vieraita toisilleen.
"Piru on kuluttanut kolmet tallukat, ennenkuin sai meidät kootuksi",sanoivat vangit, ja niinpä olivat juorut, kujeet, akkamaiset jutut, kateus, riita ja ilkeys ylimillään tässä katalassa paikassa. Ei mikäänakka olisi voinut olla niin turhamainen kuin muutamat näistämurhamiehistä. Tosin oli heidän joukossaan lujaluontoisiakin ihmisiä,jotka olivat koko elämänsä aikana tottuneet hallitsemaan, käskemään, karaistuneita, pelottomia ihmisiä. Niitä väkisinkin kunnioitettiin; itse puolestaan semmoiset ihmiset, vaikka olivatkin arkojakunniastaan, eivät kuitenkaan tahtoneet rasittaa muita; he välttivätturhanpäiväisiä riitapuheita, käyttäytyivät erinomaisen arvokkaasti, olivat järkeviä ja melkein aina kuuliaisia päälliköille, eikuuliaisuuden periaatteen, eikä velvollisuuden tunnonkaan tähden, mutta niin vaan, ikäänkuin jonkunlaisesta sopimuksesta, käsittäensiitä tulevat molemminpuoliset edut. Muutoin heitä kohdeltiinkinvarovasti. Muistanpa, kuinka kerran eräs semmoinen peloton japäättäväinen, julmista taipumuksistaan tunnettu vanki kutsuttiinjostakin rikoksesta rangaistavaksi. Oli kesäinen päivä, työstä vapaaaika. Majuuri, vankilan lähin ja välitön päällikkö, oli itse saapunutvahtipaikalle, joka oli aivan porttimme vieressä, ollakseen läsnärangaistaessa. Tämä majuuri oli vankien kauhuna; hän sai heidätpelosta vapisemaan. Hän oli järjettömän ankara, hän "ryntäsi ihmisiävastaan", kuten vangit sanoivat. Enimmin pelättiin hänen läpitunkevaakatsettaan, jolta ei voinut mikään olla salassa. Hän näki melkeinkatsomattakin. Astuessaan vankilaan hän tiesi, mitä sen toisessapäässä tapahtui. Vangit nimittivät häntä kahdeksan-silmäiseksi. Hänenmenetystapansa oli väärä. Hurjilla, ilkeillä toimillaan hän vaanvihoitti jo ennestäänkin vihoittuneita ihmisiä ja jos hänenylipäällikkönsä ei olisi ollut kunniallinen ja ymmärtäväinen mies, joka välistä hillitsi hänen hurjia oikkujansa, olisi hän saanut aikaansuurta turmiota. En ymmärrä, kuinka häntä onni seurasi loppuun asti;hän otti virkaeron henkeänsä menettämättä ja terveenä, vaikka olikinjoutunut oikeuden käsiin.
Vanki vaaleni, kun häntä huudettiin. Tavallisesti kärsi hän tyynestija vaieten rangaistuksensa, arvostellen kylmäverisesti javälinpitämättömästi tapahtunutta tapaturmaa.
