ja Rosalie asettuivat etupenkille selin hevosiin.
Keittäjätär Ludivine toi joukon päällysvaatteita, jotka pantiin polville, ja lisäksi kaksi koria, jotka kätkettiin jalkoihin; sitten kiipesi hän ajomiehen istuimelle ukko Simonin rinnalle ja kääriytyi isoon peitteeseen, jolla verhosi kokonaan päänsäkin. Ovenvartija vaimoineen tuli sanomaan hyvästi ja sulki vaunujen oven. Heille annettiin viimeiset määräykset matkatavaroista, joiden oli seurattava kärryillä perässä. Ja sitten lähdettiin matkalle.
Ajaja, ukko Simon, istui pää painuneena ja selkä kumarassa sateessa hyykistyen kolmella kauluksella varustetun päällystakkinsa peittoon. Sadekuurot pieksivät yhä armottomasti ruutuja ja vesi valui tietä pitkin virtanaan.
Hevosten nopeasti laukatessa pyörähtivät vaunut rantakadulle, sivuuttivat rivittäin seisovat suuret laivat, joiden mastot, reivit ja köydet surullisina kuin lehdettömät puut kohosivat kohti vetistä taivasta, ja kääntyivät sitten Mont Riboudet'n bulevardille.
Pian vaunut sitten saapuivat ulos kedolle, jossa siellä täällä, oksat riipuksissa, raukeana ja sumuun uponneena seisoi yksinäinen salava. Kuului vain hevosten kavioiden kapse pyöräin painaessa lätäköistä säteinä räiskähtäviä kuvioita.
Ei kukaan puhunut mitään; mieli tuntui yhtä märältä kuin maakin. Äiti oli kumartunut taaksepäin ja nojasi päätänsä vaunujen seinään silmät ummessa. Paroni tarkasteli synkin silmin yksitoikkoisia, kosteita maisemia. Rosalie, jolla oli joku käärö polvillaan, oli vajonnut, kuin rahvaan lapset ainakin, omiin puoleksi itsetiedottomiin mietteisiinsä. Mutta Jeanne tunsi tuosta lämpimästä kosteudesta elpyvänsä eloon kuin sisällä säilytetty kasvi, joka on tuotu ulkoilmaan, ja hänen ylenpalttinen ilonsa loi kuin tiheä puun lehvä alakuloisen varjon hänen sydämeensä. Vaikk'ei hän mitään puhunutkaan, niin oli hänellä kuitenkin halu laulaa, kurottaa ulos kätensä ottaakseen kouransa täyteen vettä juodaksensa sen siitä, ja hän nautti hevosten kiivaasta juoksusta, maisemien surkeasta näöstä ja siitä tunteesta, että tiesi olevansa suojassa tässä vedentulvassa.
Ja ankarassa sateessa kohosi molempien hevosten kiiltävistä lanteista höyrypilvi aivan kuin kiehuvasta vedestä.
Paronitar vaipui vähitellen uneen. Hänen kasvonsa, joita reunusti kuusi riippuvaa, säännöllistä hiuskiehkuraa, kävivät veltoiksi, leväten pehmeästi hänen kaulansa kolmella suurella aallolla, joiden viimeiset mainingit katosivat hänen rintansa ulappaan. Hänen päänsä, joka kohosi jokaisesta hengenvedosta, vaipui jälleen paikoilleen, ja hänen poskensa pullistuivat, samalla kuin hänen raollaan olevien huuliensa lomasta lähti äänekäs kuorsaus. Hänen miehensä kallistui häntä kohti ja pani hiljaa hänen käsiensä väliin, jotka olivat ristissä hänen kookkaan vatsansa ympärillä, pienen nahkalaukun.
Tämä kosketus herätti paronittaren, ja hän katseli tuota esinettä himmeällä, keskeytyneen unen tylsistyttämällä katseella. Laukku putosi maahan ja aukeni. Kulta- ja setelirahoja varisi vaunun pohjalle. Paronitar heräsi nyt kokonaan ja hänen tyttärensä ilo puhkesi pitkään naurunpuuskaan.
Paroni kokosi rahat ja laski ne paronittaren syliin sanoen:
– Kas siinä, rakas ystäväni, mitä on jäljellä moisiostani Élétot'sta. Möin sen voidakseni toimittaa korjaustöitä Peuples'issa, jossa tästä lähtien tulemme usein oleskelemaan.
Paronitar sai luetuksi kokoon kuusituhatta neljäsataa frangia ja pisti rahat rauhallisesti taskuunsa.
Se oli jo yhdeksäs näin myyty maatila niistä kolmestakymmenestä yhdestä, jotka heidän vanhempansa olivat heille perinnöksi jättäneet. Heillä oli kuitenkin vielä noin kaksikymmentätuhatta livres'ea vuotuisia korkoja maista, jotka hyvin hoidettuina helposti olisivat voineet tuottaa kolmekymmentä tuhatta frangia vuodessa.
Koska he elivät yksinkertaisesti, olisivat nämä tulot heille kyllä riittäneet, ellei talossa olisi ollut reikää, joka oli aina auki: hyvyys. Se haihdutti rahat talosta kuin aurinko veden soista. Ja ne vuotivat pois, katosivat, hävisivät, mutta miten, sitä ei kukaan tietänyt. Alituisesti jompikumpi heistä sanoi: "En tiedä, kuinka lienee käynyt, mutta olen kuluttanut tänään sata frangia ostamatta kuitenkaan mitään huomattavaa."
Tämä kevyt tapa käsitellä rahoja oli muuten heidän elämänsä suurimpia viehätyksiä, ja siinä kohdin sopivat he toisilleen erinomaisen hyvin, oikein liikuttavan hyvin.
Jeanne kysyi:
– Onkos minun hovini sitten kaunis?
Siihen vastasi paroni hilpeästi:
– Saatpa nähdä, tyttöseni.
Vähitellen rankka sade kuitenkin vaimeni ja muuttui vihdoin usvantapaiseksi, hienon hienoksi ilmassa liiteleväksi vesipölyksi. Pilvien muodostama katos tuntui kohoavan, vaalenevan, ja yht'äkkiä lankesi vainioille pilven reiästä, jota ei lainkaan näkynyt, pitkä, viisto auringon säde.
Ja kun pilvet halkesivat, näkyi taivaan sininen pohja. Sitten halkeama suureni aivan kuin vaatetta reväistessä, ja kauniin taivaan puhdas, kirkas ja syvä siinto aukeni yli maailman.
Puhalsi raitis ja suloinen tuulen henki, joka oli kuin maan mielihyvän huokaus, ja kun vaunut kulkivat puistojen tahi metsien läpi, niin kuului sieltä täältä jo höyheniään kuivattavan linnun hilpeätä viserrystä.
Tuli ilta. Kaikki nukkuivat nyt vaunuissa paitsi Jeanne. Kaksi kertaa pysähdyttiin majataloihin, jotta hevoset saisivat puhaltaa, jolloin niille syötettiin vähän kauroja ja juotettiin vettä.
Aurinko oli mennyt mailleen; jostakin kaukaa kuului kellojen soittoa. Pienessä kylässä sytytettiin lyhdyt ja taivaalla alkoivat tiheässä tuikkia tähdet. Paikka paikoin näkyi valaistuja taloja, joiden tulet pilkistivät esille pimeästä. Ja yht'äkkiä ilmestyi vuoren rinteen takaa kuusten oksien lomitse kuu punaisena, suunnattoman suurena, kuin unen horroksissa vielä.
Ilma oli niin lauha, että vaunun ikkunat pidettiin auki. Jeanne lepäsi nyt unelmiensa raukaisemana, onnellisten näkyjensä tyydyttämänä. Toisinaan, kun hänen jäsenensä olivat jäykistyneet kauan samassa asennossa istumisesta, aukaisi hän silmänsä, katsoi ulos, näki valoisassa yössä jonkun talon puitten vilahtavan ohi tahi jossakin niityllä jonkun lehmän makaavan ja nostavan päätään. Sitten hän muutti asentoa ja koetti saada kiinni keskeytyneestä unelmasta; mutta pyörien lakkaamaton kolina soi yhä hänen korvissaan, uuvutti hänen aivonsa, ja hän sulki uudelleen silmänsä tuntien sielunsa yhtä runnelluksi kuin ruumiinsakin.
Vihdoin pysähdyttiin. Miehiä ja naisia ilmestyi lyhdyt käsissä vaunujen ovien eteen. Oli tultu perille. Jeanne, joka yht'äkkiä oli herännyt, hyppäsi tuota pikaa ulos. Hänen isänsä ja Rosalie, joille muuan renki näytti valkeata, miltei kantaen saattoivat sisään paronittaren, joka oli aivan menehtymäisillään, valitteli vaivojaan ja lakkaamatta hoki heikolla, tuskin kuuluvalla äänellä: "Voi, Jumala! Lapsi raukat!" Hän ei tahtonut mitään juoda, ei mitään syödä, vaan pani maata ja nukkui heti.
Jeanne ja paroni söivät illallista kahden kesken.
He hymyilivät katsellessaan toisiaan ja tarttuivat toinen toisensa käteen yli pöydän. Heidät valtasi lapsellinen ilo, ja he ryhtyivät tarkastelemaan talon korjattua rakennusta.
Se oli korkea ja tilava normandialainen kartano, osaksi talonpoikais-, osaksi hovirakennus, tehty valkoisista, harmaiksi muuttuneista kivistä, ja niin avara, että kokonainen suku sopi siellä asumaan.
Tavattoman iso eteissuoja jakoi rakennuksen kahtia ja ulottui sen läpi niin, että sen molemmat suuret ovet olivat kummallakin
