monsieur", vastasi masentumaton nuorukainen, joka kuitenkin oli liikuttunut Filipin ihailtavasta hyvyydestä, vaikkei tahtonut sitä ilmaista; "kiitoksia, en tarvitse mitään, muuta… mutta minä olen teille kiitollisempi kuin jos olisin ottanut tarjouksenne vastaan, uskokaa se".
Sitten hän kumarsi Filipille ja katosi tämän seistessä ymmällään nopeasti tungokseen.
Nuori kapteeni odotti sievoisen tuokion, aivan kuin ei olisi voinut uskoa silmiään eikä korviaan. Mutta kun hän näki, ettei Gilbert tullut enää takaisin, nousi hän hevosensa selkään ja palasi paikalleen.
YHDEKSÄS LUKU
Pahanhengen vaivaama
Madame Louisen sieluun ei kaikki tämä vieriväin vaunujen jyrinä, lakkaamatta pauhaavain kellojen soitto, lukuisain rumpujen iloinen pärinä, kaikki tämä kuninkaallinen komeus, maailmallisen majesteettisuuden heijastus, josta hän oli luopunut, tehnyt juuri mitään vaikutusta, vaan raukesi niinkuin voimaton aalto hänen luostarikammionsa seinämuuria vastaan.
Kuningas oli lähtenyt luostarista koetettuaan tuloksetta isän ja hallitsijan tavoin, nimittäin hymyillä, joita seurasivat suuresti käskyjä muistuttavat pyynnöt, vaatia tytärtään takaisin maailmaan. Dauphine, johon hänen ylkänsä tädin todellinen sielun suuruus teki ensi silmäyksellä syvän vaikutuksen, katosi hovimiespyörteineen. Silloin antoi karmeliittiluostarin johtajatar ottaa seiniltä pois verhot, viedä kukat luostarista ja panetti pitsit laatikoihin.
Hän oli yhäti mielenliikutuksen valtaamassa luostarikunnassa ainoa, joka ei näyttänyt lainkaan tyytymättömältä siihen, että luostarin raskaat portit, oltuaan hetkisen auki maailmalle, kääntyivät jälleen raskaasti saranoillaan ja eroittivat kumahtaen maailman tästä hiljaisuuden paikasta.
Sitten kutsutti hän luokseen rahastonhoitaja-nunnan.
"Ovatko köyhät näinä kahtena epäjärjestyksen päivänä saaneet tavalliset almunsa?" kysyi hän.
"Ovat, Madame."
"Onko sairaita käyty vaalimassa kuten tavallisesti?"
"On, Madame."
"Onko sotilaille annettu hiukan virvokkeita ja sitten päästetty heidät menemään?"
"Kaikki he ovat saaneet leipää ja viinejä, joita Madame on käskenyt heille varustaa."
"Ketään ei ole siis luostarissa unohdettu?"
"Ei ketään, Madame."
Madame Louise meni ikkunan ääreen ja hengitti verkalleen tuoksuvaa viileyttä, joka nousi puutarhasta lähenevän yön kosteilla siivillä.
Rahastonhoitaja-nunna odotti kunnioittavasti ylhäiseltä abbedissalta jotakin käskyä tai lupaa saada poistua.
Madame Louise – Jumala yksin tietää, mitä kuninkaallinen nunnaparka tällä hetkellä mietti – Madame Louise nyppi teriä korkeavartisista ruusuista, jotka kasvoivat aivan hänen ikkunansa tasalle, ja jasmiineista, jotka peittivät pihaseiniä.
Yhtäkkiä jymähti tallirakennuksen ovi ankarasta hevosen kavioniskusta, ja johtajatar aivan säikähti.
"Kuka hoviherroista on vielä jäänyt Saint-Denisiin?" kysyi Madame Louise.
"Hänen Ylhäisyytensä kardinaali de Rohan, Madame."
"Ovatko hänen hevosensa täällä?"
"Eivät, Madame, ne ovat luostarin kapitulirakennuksessa, jonne hän jää yöksi."
"Mitä jyminää tuo sitten on?"
"Madame, siellä potkii sen vieraan naisen hevonen."
"Minkä vieraan naisen?" kysyi Madame Louise koettaen muistaa asiaa.
"Sen italiattaren, joka tuli eilis-iltana anomaan teidän korkeudeltanne turvaa."
"Ah, se on totta. Missä hän nyt sitten on?"
"Huoneessaan tai kirkossa."
"Mitä hän eilisestä asti on tehnyt?"
"Eilis-illasta asti ei hän ole huolinut muuta ruokaa kuin leipää, ja koko yön hän rukoili kappelissa."
"Varmaankin joku suuren rikoksen tehnyt", mutisi abbedissa rypistäen kulmiaan.
"Sitä en tiedä, Madame, hän ei ole puhunut kenellekään mitään."
"Minkälainen nainen hän on?"
"Hän on kaunis ja samalla sekä lempeän että ylpeän näköinen."
"Missä hän oli tänä aamuna juhlallisuuksien aikana?"
"Huoneessaan; minä näin hänen ikkunan ääressä katselevan verhojen takaa hätäisen näköisenä jokaista, joka tuli luostariin, ikäänkuin hän olisi pelännyt kaikissa tulijoissa vihollista."
"Varmaan jokin nainen siitä onnettomasta piiristä, jossa olen elänyt, jossa olen hallinnut. Antakaa hänen tulla sisään."
Rahastonhoitaja-nunna läksi menemään.
"Mutta tiedetäänkö hänen nimeänsä?" kysyi prinsessa.
"Lorenza Feliciani."
"En tunne ketään sen nimistä", virkkoi Louise mietiskellen; "mutta ei väliä, antakaa tuon naisen tulla sisään".
Abbedissa istuutui vuosisatoja vanhaan nojatuoliin; se oli tehty tammesta, koristettu Henrik II: n aikuisilla leikkauksilla, ja siinä olivat karmeliittiluostarin viimeiset yhdeksän abbedissaa istuneet.
Se oli peloittava tuomioistuin, jonka edessä monet luostarikokelasraukat olivat vavisseet horjuessaan hengellisten ja maallisten pyyteiden välillä.
Tuokion päästä tuli rahastonhoitaja-nunna takaisin, tuoden tuntemamme vieraan naisen, joka oli verhottu pitkään huntuun, kuten olemme kertoneet.
Madame Louisella oli läpitunkevat silmät niinkuin hänen muullakin suvullaan, ja hän kohdisti nyt silmänsä Lorenza Felicianiin samassa kun viimemainittu astui huoneeseen. Mutta hänestä oli nuori nainen niin nöyrän, niin suloisen näköinen, hänen mielestään olivat hänen suuret, mustat ja aivan äsken kyyneleitä vuodattaneet silmänsä niin viattomat, että hänen tunteensa muuttuivat vierasta kohtaan suopeiksi ja sisarellisiksi, vaikka hän äsken oli ollut hänelle vihamielinenkin.
"Tulkaa lähemmäksi ja puhukaa", kehoitti prinsessa.
Nuori nainen astui vavisten askeleen ja aikoi vaipua polvilleen.
Prinsessa nosti hänet ylös.
"Eikö teidän nimenne, madame, ole Lorenza Feliciani?" kysyi prinsessa.
"Kyllä, Madame."
"Ja te haluatte uskoa minulle jonkin asianne?"
"Oi, minä suorastaan kuolen, ellen sitä saa tehdä."
"Mutta miksi ette turvaudu rippituoliin? Minulla ei ole valta muuta kuin lohduttaa; pappi sekä lohduttaa että antaa anteeksi."
Nämä
