sant
Valittuja novelleja II
PERHE-ELÄMÄÄ
Neuillyn höyryraitiovaunut olivat jo sivuuttaneet Maillotin portin ja kiitivät nyt eteenpäin sitä pitkää puistotietä, joka vie alas Seine-joelle. Vaunuja vetävä pieni veturi antoi varoitusmerkkejä mahdollisten esteiden välttämiseksi, puhalsi ulos liikaa höyryä, huohotti kuin juoksusta hengästynyt ihminen ja veturin pistonit aikaansaivat sellaisen hätäisen äänen kuin juostessa toisiinsa kalkahtava pari rautaisia sääriä.
Kesäillan raskas helle laskeusi tiellekin, jolla aivan tyyneestä ilmasta huolimatta pelmusi valkea, liidunsekainen, sakea ja tukehduttava pöly ja tarttui hikiseen ihoon, kertyi silmien soppiin ja tunkeusi aina keuhkoihin saakka.
Siellä täällä seisoskeli kansaa talojen portilla hengittämässä raitista ilmaa.
Vaunujen kaikki akkunat olivat avatut ja akuttimet hulmusivat nopean vauhdin aikaansaamasta vedosta. Muuten ei sisällä vaunuissa monta henkeä ollut, sillä lämpiminä päivinä vetäytyvät ihmiset mieluummin n.k. imperiaalille eli etu- ja takasillalle. Olipahan vain muutamia lihavia, räikeäpukuisia etukaupungin rouvia, jotka korvaavat hienouden puutteensa aiheettomalla ylhäisyydellä, samoin eräitä väsyneitä, kasvoiltansa kellertäviä virkamiehiä, joiden vartalot näyttivät kutistuneilta ja joilta toinen hartia – ahkeran kirjoitustyön vuoksi – oli jäänyt hieman ylemmäksi toista. Heidän levottomissa ja alakuloisissa kasvoissansa näkyi vielä tuoreita jälkiä taloudellisista huolista, alituisesta rahanpuutteesta ja pitkällisistä toiveista, jotka auttamattomasti olivat pettäneet. Kaikki kuuluivat he siihen tuiki kuluneiden kurjien raukkojen lukuisaan joukkoon, joka nipin napin tulee toimeen vähäisissä, aivan pienten puutarhain ympäröimissä etu-kaupunkilais-huviloissansa Pariisin maailmankaupunkiin liittyvän "ruukkumaiseman" keskellä.
Oven luona istui lyhyt, paksu ja pulleanaamainen herra, jonka vatsa riippui harallaan olevien jalkojen välissä, puettuna mustaan pukuun, kunnialegioonan nauha napinlävessä ja keskusteli pitkän ja laihan herrasmiehen kanssa, joka hamppukankaasta tehdyssä, likaisessa puvussansa ja vanhassa panamahatussansa näytti melkein epäilyttävältä. Lyhyt paksu herra puhui verkallensa ja empien, niin että hän toisinaan kuulosti melkein änkyttävän; tämän nimi oli hra Caravan, joka palveli ensimäisenä kirjurina meriasiain ministeristössä. Hänen puhetoverinsa oli eräs entinen terveys-upseeri eli tutkinnon suorittamaton kauppalaivalääkäri, joka vanhoilla päivillänsä oli asettunut asumaan Courbevoien laiteille, missä hän auttoi köyhää kansaa niillä vähäisillä lääkeopillisilla tiedoilla, jotka hänellä vielä oli jäljellä seikkailurikkaan elämänsä ajoilta. Nimeltänsä oli hän Chenet ja esitti itsensä "tohtoriksi". Hänen siveellisistä käsitteistänsä kulki arveluttavia juoruja.
Hra Caravan taas oli elänyt virkamiehen tavallista elämää. Kolmekymmentä vuotta oli hän säännöllisesti matkustanut joka aamu virastoonsa tätä samaa tietä ja tavannut samalla tunnilla samoissa paikoissa samat henkilöt, jotka kiiruhtivat työtoimistoihinsa; ja joka ilta palasi hän taas takaisin samaa tietä, kohdaten samat naamat, joiden hän oli nähnyt vähitellen vanhenevan.
Joka päivä osti hän kuparilantilla sanomalehtensä Saint-Honoren etukaupungin nurkassa, hankki sitten pari aamiais-voileipää ja kiiruhti ministeristöön melkein vangiksi ilmoittautuvan rikollisen naamalla. Pulpettinsa ääreen hiipi hän ahdistunein sydämin ja alinomaa peljäten saavansa jonkun muistutuksen jostakin laiminlyömisestä, mihin hän ehkä oli tehnyt itsensä syylliseksi.
Mitään käännettä ei hänen yksitoikkoisessa elämässänsä ollut koskaan tapahtunut eikä häntä muut asiat liikuttaneet kuin virasto-asiat, virka-ylennykset ja lahjapalkkiot. Sekä ministeristössä että kotona perheensä keskuudessa – hän oli nainut erään köyhän virkatoverin tyttären – puhui hän ainoastaan virastansa. Jokapäiväisen, koneellisen ahertamisen kautta oli hänen sielunsa kutistunut niin, ettei siihen mahtunut muita ajatuksia, toiveita tai unelmia kuin ne, mitkä olivat suoranaisessa yhteydessä viraston kanssa.
Mutta eräs karvas seikka turmeli kaikki hänen virkamies-ilonsa. Viraston päällikön ja hänen apulaisensa paikkoja oli näet ruvettu täyttämään meriväen komisaarioilla tahi "läkkisepillä", kuten näitä hopeisten kalunainsa vuoksi oli ruvettu kutsumaan; tätä selitti hän äänekkäästi joka iltapäivä päivällispöydässä vaimollensa, jota asia niinikään harmitti ja jolle hän tahtoi todistaa sen olevan ilmeistä vääryyttä, että ministeristövirkoja Pariisissa täytettiin laivastoon kuuluvilla henkilöillä.
Hän oli vanhentunut huomaamattansa, sillä koulusta oli hän ilman vaihtelevampaa ylioppilas-aikaa siirtynyt virastoon; erotus oli vain se, että hän koulussa oli peljännyt järjestystä valvomaan määrättyjä toverejansa ja nyt eli alinomaisessa arkuuden tilassa viraston päällikköjen takia. Jo näiden kamari-itsevaltiaiden kynnykselle tullessa tunsi hän vapisevansa kiireestä kantapäähän asti; tämä alituinen pelonalaisuus taas teki hänen käytöksensä kömpelöksi samalla kuin se nöyristi hänen ryhtinsä ja sai hänet hermostuneesti änkyttämään.
Pariisista ei hän tuntenut enempää kuin sokea, joka koiransa taluttamana joka päivä kulkee samaa tietä paikoillensa; lukiessansa sanomalehdestä uutisia merkillisimmistä tapahtumista ja häväistysjutuista piti hän niitä satumaisina tarinoina, joita vilkkaammat ihmiset olivat keksineet huvittaaksensa pikku virkamiehiä. Järjestyksen miehenä ja luonnostansa vanhoillisena, vaikkakin puolueen ulkopuolella eläen, vihasi hän kaikkia "uutuuksia" ja hyppäsi tavallisesti yli koko valtiollisen osaston, joka vissin puolueen lahjomassa sanomalehdessä tietysti, oli vääristelty. Kävellessänsä iltapäivällä Champs-Elyséen puistokäytävää, katseli hän kävelijäin taajoja joukkoja ja vaunujen vierivää virtaa kuin kaukaisia, outoja maita vaeltava matkailija.
Palveltuansa tänä vuonna umpeen laissa määrätyt 30 virkavuotta oli hän uudenvuodenpäivänä saanut kunnialegioonan ristin, joka näissä sotilasmaisiksi laitoksiksi käyneissä virastoissa oli tullut välttämättömäksi kehoitukseksi näille viheriään pöytään naulituille, surkuteltaville rangaistusvangeille sen pitkällisen ja kauhistavan orjuuden tähden, jota virallisesti kutsutaan "uskolliseksi palvelukseksi". Vasta tämä kunnian osoitus, joka oli antanut hänelle uuden, korkeamman käsityksen omasta kyvystä, oli voinut muuttaa hänen elintapojansa. Entiset juovikkaat housunsa ja kirjavat liivinsä oli hän siitä alkaen kerrassaan hyljännyt ja käytti nyt ainoastaan mustia housuja ja pitkää takkia, jonka napinlävessä hänen leveä kunnianauhansa näytti paremmalta. Nyt muisti hän joka aamu ajaa partansa, puhdistaa kyntensä huolellisesti, muuttaa liinavaatteita joka toinen päivä j.n.e. tehden tämän kaiken kunnioituksesta sovinnaisuuden vaatimuksia ja sitä kansallista ritarimerkkiä kohtaan, jota hän nyttemmin kantoi. Lyhyesti sanoen: seuraavasta päivästä alkaen esiytyi hra Caravan uutena, siistittynä, mahtavana ja alentuvaisena ihmisenä. Kotona hän puhui kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa "rististänsä". Ja siinä määrässä oli hänen ylpeytensä lisääntynyt, ett'ei hän enää kärsinyt nähdä toisenlaisia "nauhoja" muiden napinreijissä. Vieraiden maiden oudot kunnian-merkit saivat hänet melkein raivoon; "niitä ei pitäisi sallittaman kantaa Ranskassa", sanoi hän. Ja erityisesti harmitteli hän tästä tohtori Chenetille, jonka hän joka päivä tapasi raitiovaunussa ja aina joku toisenlainen nauha rinnassa, milloin valkea, milloin sininen, milloin keltainen tahi vihreä.
Näiden herrojen välinen keskustelu, joka alkoi Riemuportilta ja kesti Neuillyyn saakka, käsitteli muuten aina samoja asioita. Tänään niinkuin usein ennenkin puhuivat he ensin niistä moninaisista, paikallisista epäkohdista, jotka harmittivat heitä kumpaakin ja joita Neuillyn maistraatti ei ryhtynyt korjaamaan. Sitten siirtyi hra Caravan puhumaan sairauksista ja taudeista, kuten lääkärin kanssa keskustellessa melkein aina käy ja toivoi täten saavansa häneltä jonkun tiedon murusen ilmaiseksi taikka onnistui hänen ehkä hienosti menettelemällä saada aikaan täydellinen maksuton neuvottelu, jos lääkäri ei vain huomannut hänen aiettansa. Viime aikoina oli näet hänen äitinsä terveys alkanut käydä arveluttavaksi. Tuon tuostakin sai hän pitkällisiä tainnoskohtauksia eikä suostunut hoidattamaan itseänsä, vaikka olikin jo 90-vuotias.
Hra Caravan tuli aina liikutetuksi ajatellessansa äitinsä korkeaa ikää ja sanoi aina "tohtori" Chenetille: "ettehän liene
