toistakymmentä alkuperäistä suomalaista tahi ruotsista suomennettua kotimaista kappaletta. – Näistä oli Kiven Kihlauksella suurin menestys. Helsingissä se tänä ensi keväänä näyteltiin viisi kertaa ja jo ensi illan (13/3) jälkeen sanottiin, että se "mitä uskollisimpana kansanelämän kuvauksena hämmästytti niitäkin, jotka ennestään tunsivat pienen huvinäytelmän. Useita tottumattomia, jotka pyytävät ainoastaan sievää ja siroa, saattoi burleskimainen kuvaelma ehkä ensi hetkessä oudostuttaa, mutta varmaan ei meillä pitkiin aikoihin ole [näyttämöllä] nähty niin tosieläviä ihmisolentoja. Näyttelijät suorittivatkin tehtävänsä varsin hyvin. Kalliolla on siinä parhain osansa (eräs saksalainenkin huudahti 'aber er spielt ja famos!'), mutta oivallisia olivat toisetkin: Vilho, nti Toikka ja Korhonen." Myöhemmin lisättiin vielä samasta kappaleesta, että se "näyteltiin todella mainiosti ja joka kerta oli yleisön mieltymys entistä isompi". – Muista kotimaisista näytelmistä oli tavallaan huomattavin Rosendahlin Ainamo. Täydellisesti menestyäkseen se kyllä olisi vaatinut loistavampia näyttämöllisiä varustuksia, täydellisempää orkesteria ja suurempaa taiturimaisuutta esityksen puolesta kuin nuori teatteri kykeni tarjoamaan, mutta Schantzin musiikki kannatti sitä kuitenkin, niin että se annettiin kaksi kertaa hyvälle huoneelle.
Ylipäätään on luonnollista, että varsinkin laulukappaleet Helsingissä esitettiin tyydyttävämmin kuin maaseutukaupungeissa. Se koskee ei ainoastaan Ainamoa ja Preciosaa, vaan pienempiäkin laulunäytelmiä, joissa nyt Lydia Lagus ensi kerran esiintyi näyttämöllä. Oltuaan muutamia kuukausia nti Mechelinin koulussa nuori laulajatar, jolle luonto oli "lahjottanut voimallisen, heleän äänen sekä komean vartalon", suoritti pikku osansa sangen varmasti ja miellyttävästi, mutta erittäin viehätti hänessä "joku erikoinen raikas ja toivehikas piirre". Kappaleessa Sala-ampuja ja karjatyttö nti Lagus, Lundahl vastanäyttelijänä, ilmaisi laululahjan ohella draamallisiakin taipumuksia. Muutoin hänen varsinainen loistoroolinsa oli Nettchen näytelmässä Laululintunen, joka sentähden yhä uudestaan esiintyi ohjelmassa.15
Palataksemme puhekappaleisiin olivat suuret kansannäytelmät Viuluniekka ja Päivölä ensi vuoden vaikeimmat tehtävät. Siitä huolimatta oli esitys tyydyttävä, jopa edellinen "luultavasti se kappale, joka suoritettiin parhaiten". Kummassakin näytteli Lundahl pääroolia ja jälkimäisen näytelmän johdosta tapaamme hänestä seuraavan arvostelun:
"Tässä näyttelijässä on tarmoa ja todellisia taiteilijataipumuksia. Hän on jo aika lailla tottunut liikkumaan näyttämöllä ja usein on kuin näkisi edessään vanhan, harjaantuneen näyttelijän. Mathiaksen rooli on tähän saakka hänen parhaimpansa. Monesti hän liiottelee, m.m. mimiikissä, mutta melkein aina on hänen esityksessään luonteenomaista ja erinäisissä kohtauksissa havaitaan todellista innostusta. Kieltämättä Lundahlilla on tavallista suurempi kutsumus näyttämölle, mutta hänen äänensä tekee hänelle kuitenkin korkeampien tulosten saavuttamisen vaikeaksi. Itsessään ääni ei ole vastenmielinen, mutta lausuminen on niin epäselvä, että katsojat vaivoin ymmärtävät hänen puhettaan."
Paitse Lundahlin, jolla oli joku luonnonvika puhe-elimissä, oli muittenkin näyttelijäin lausuminen ylipäätään vähemmän tyydyttävää, milloin puhuttiin liian hiljaa, milloin liian nopeasti taikka hätäisesti taikka muuten epäselvästi. Siinä kohden oli siis paljo toivottavaa, paljo työtä tarpeen.
Toisistakin näyttelijöistä saamme tietoja, jotka luovat valoa teatterin alkuajan toimeen:
Nti Toikka eli rva Aspegren16 antoi vähimmin aihetta erikoisiin muistutuksiin. Hän lausui repliikkinsä ylimalkaan luontevasti ja virheettömästi. Hänen näyttelemisessään oli tunnetta ja myötätuntoa herättävää, joskaan ei mitään erittäin silmäänpistävää. Kiihkoisissa kohdissa nähtävä kohtuuden ja pyörennyksen puute oli varmaan voitettavissa. Hänen ehdottomat taipumuksensa näyttämötaiteeseen ilmenivät yhtä hyvin traagillisissa kuin koomillisissa osissa – niin Johannana Työväen elämässä, niin Annana Päivölässä, niin Marina Marin rukkasissa y.m.
Vilhon, apujohtajan ja järjestäjän, suurempi näyttämöntuntemus havaittiin hänen näyttelemisessäänkin, jossa hän oli suuresti edistynyt. Hänen käsityksensä tehtävästään oli älykäs ja hänen pyyteensä oikeat, vaikkei hän aina päässyt niiden perille; hänen vartalonsa ja äänensä olivat hänelle esteenä kun ylevämpi vaikutus oli kyseessä. Korjattavissa oli se että hän valmisti roolinsa liian yksityiskohtaisesti ja heti alussa pani koko voimansa liikkeelle, niin että nousu kävi mahdottomaksi. Vilhon lausuminen oli selvää ja kielenkäyttö nuhteetonta. Hänkin näytteli sekä traagillisia että koomillisia rooleja hyvällä menestyksellä: edellisiä esim. Martti Työväen elämässä, jälkimäisiä Jeppe Niilonpoika, muita mainitsematta.
Kalliosta saattoi ehkä odottaa kelvollista "père noble'a", mutta vastaiseksi hän oli kovin särmikäs esiintymisessään ja hän erehtyi usein pannessaan painoa sanoihin. Hänen suomenkielensä oli sujuvaa ja sointuvaa. – Himbergillä oli miellyttävä, mutta heikonlainen ääni. Hän oli jotakuinkin tyydyttävä Lydia Laguksen vastanäyttelijänä Friedelinä Laululintusessa ja Vuorisena Hääillassa. – Aspegren näytteli melkein yksinomaisesti koomillisia rooleja, joihin häneltä ei puuttunut taipumusta; mutta hänen menestystään ehkäisi toiselta puolen liiottelu, toiselta puolen puuttuva kielentaito. – Korhonen osotti vähemmissä koomillisissa osissa, esim. Jooseppina Kihlauksessa, hyvää taipumusta luonnekuvaukseen. – Naisnäyttelijöistä nti Heerman oli lähinnä nti Toikkaa. Hänen ulkomuotonsa oli edullinen ja hänen liikunnoissaan oli luontaista suloa; mutta hän oli vielä tottumaton ja lausui hätäilemällä. – Nti Savolainen esitti jotenkin yksitoikkoisesti äkäisiä emäntäpiikoja ja ämmiä ja puhui selvää Savon murretta. – Nti Tötterman ei ollut vapautunut vasta-alkajan ujoudesta ja nti Kaarlonen oli kenties vielä vähemmän näyttämölle kotiutunut.
On jo mainittu että viimeisenä iltana ensi kerran esitettiin E. F. Jahnssonin Bartholdus Simonis – ensimäinen suomenkielellä kirjotettu historiallinen näytelmä, jonka toiminta tapahtuu Suomessa, ja jonka suomalaiset näyttelijät ovat näytelleet. Tekijä, joka ennen oli herättänyt huomiota varsinkin historiallisella kertomuksellaan "Suomalainen soturi kuningatar Kristiinan ajoilta", on draamassaan käsitellyt historiallista aihetta Kaarle X Kustaan ajalta. Kun 1656 venäläiset olivat alkaneet sodan Ruotsia vastaan, tarttui Viipurissa Bartholdus Simonis ynnä muut kymnaasin ja koulun oppilaat aseisiin, ja kun he eversti Burmeisterin johdolla yhdessä porvariston kanssa olivat pelastaneet kaupungin vihollisten hyökkäyksiltä, rupesi hän sekä kaksitoista toveriansa upseeriksi ollakseen mukana retkellä venäläisiä vastaan. Raudun kirkolla Burmeister joukkoineen hajottikin viholliset, mutta tappelussa Bartholdus kaatui. Tähän tekijä on liittänyt romanttisen lisäjuonen. Bartholdus ja Burmeisterin tytär Anna rakastavat toisiaan, mutta tapausten häiriössä Anna joutuu tuntemattoman miehen lumouksen valtaan ja hän antaa viekotella itseään hankkimaan tälle kaupunginportin avaimen. Rikoksen tehtyään hän kuitenkin toipuu huumauksestaan. Tuntematon oli eräs venäläinen kreivi, joka toivoi kavalluksen kautta saavansa kaupungin vihollisten haltuun. Annan onnistuu estää tekonsa seuraukset, ja sovinto palaa hänen ja Bartholduksen välille sillä hetkellä kun tämä heittää henkensä isänmaan edestä.
Vaikkei luonnekuvaus ole tarpeeksi syvennetty, eikä toiminnan kehitys tasaisesti johdettu, eikä vuoropuhelukaan aina sankarillisen ja traagillisen aiheen tasalla, saavutti teos vaikuttavien yksityiskohtien ja isänmaallisen hengen kautta katsojain suosion. Olihan se jotakin että saatiin ensi kerran nähdä näyttämöllä havainnollinen kuvaus kansan muinoisilta kärsimyksen ja kunnian ajoilta. Olihan siinä ilon aihetta, että teatteri jo ensi näytäntökaudellaan saattoi esittää uuden alkuperäisen näytelmän, joka laatuaan oli näyte siitä, mikä on luettava kansallisen näyttämön korkeimpiin tehtäviin, nimittäin kansakunnan entisten vaiheiden kuvaaminen. – Mitä esitykseen tulee oli Vilho pääosassa vähemmän onnistunut kuin rva Aspegren Annana. Tekijä huudettiin esiin, mutta ei ollut saapuvilla.
Nti Laguksen suuri menestys herätti Ruotsalaisen teatterin puolella ajatuksen "ryöstää", se on houkutella hänet suomalaisilta! Vaikka ei laulajattaren kiintymystä suomalaiseen asiaan vähääkään epäilty, sai tämä kuitenkin kiiruhtamaan hänen opintomatkaansa ulkomaille.
Aug. Aspegren ja nti Toikka, jotka Porissa olivat menneet kihloihin, viettivät teatterin ollessa Helsingissä häitänsä 29 p. huhtik.
