hänen kainalossaan nahkahihnoista.
V
TANIT
Kun olivat kulkeneet puutarhojen läpi tuli heidän eteensä Megaraa ympäröivä rajamuuri. Mutta he löysivät aukeaman suuresta kiviseinästä ja kulkivat sen kautta.
Maa aleni ja muodosti aivan kuin suuren notkon. Se oli avoin tori.
– "Kuule", sanoi Spendius, "ensiksi elä pelkää mitään!.. minä täytän lupaukseni…"
Hän vaikeni hetkiseksi; hän näytti miettivän aivan kuin etsien sanoja, "Muistatko tuon kerran aamun noustessa jolloin Salammbon penkereellä näytin sinulle Karthagon? Me olimme sinä päivänä kylliksi voimakkaita, mutta sinä et tahtonut kuulla mitään!" Sitten hän jatkoi juhlallisella äänellä: – "Valtias, Tanitin temppelin kaikkein pyhimmässä on salaperäinen verho, joka on pudonnut taivaasta ja verhoo jumalattaren."
– "Minä tiedän," sanoi Matho.
Spendius jatkoi:
– "Se on itsestään jumalallinen, sillä se on osa jumalattaresta. Jumalat asustavat siellä, missä heidän kuvansa on. Siksi, että Karthago sen omistaa, on Karthago mahtava". Sitten hän kumartui kuiskaamaan hänen, korvaansa: "Minä toin sinut kanssani ryöstääksemme sen!"
Matho peräytyi kauhuissaan.
– "Mene! etsi joku toinen! Minä en tahdo auttaa sinua tässä rikollisessa aikeessa."
– "Mutta Tanithan on sinulle vihamielinen," vastasi Spendius, "hän vainoo sinua, ja sinä kuolet hänen vihansa uhrina. Kosta sinä puolestasi. Silloin jumalatar tottelee sinua. Sinä tulet melkein kuolemattomaksi ja voittamattomaksi."
Matho painoi päänsä alas. Spendius jatkoi:
– "Me joudumme perikatoon; armeija tuhoo itse itsensä. Me emme voi paeta, olemme avuttomia, meille ei anneta anteeksi! Mitä jumalten kostoa saattaisit pelätä, kun sinulla on heidän voimansa käsissäsi? Tahdotko mieluummin kuolla tappion iltana surkeasti johonkin pensaistoon, tai kansan herjaamana rovion liekkeihin? Valtias, kerran olet tuleva Karthagoon, ylimpäin pappien keskellä, jotka suutelevat sandaalejasi; ja jos silloin Tanitin verho vielä painaa sinua, niin palautat sen temppeliin. Seuraa minua! Tule ja ota se!"
Pelottava halu riehui Mathossa. Hän olisi tahtonut ilman temppelinraiskausta omistaa verhon. Hän arveli, että ehkä ei tarvinnutkaan ryöstää sitä saadakseen sen voiman. Hän ei ajatellut ajatustaan loppuun asti, vaan pysähtyi siinä, missä se alkoi häntä kauhistuttaa.
– "Eteenpäin!" sanoi hän; ja he kulkivat nopeasti rinnatusten sanaakaan vaihtamatta.
He nousivat rinnettä ylöspäin ja asumukset tulivat lähemmäksi. He kulkivat kapeita katuja myöten pimeässä. Ovien edessä olevat espartoheinästä kudotut matonrisat löivät seiniä vastaan. Eräällä torilla kameelit märehtivät heinäkupojen edessä. Sitten joutuivat he käytävään, jota lehvistö verhosi. Koiraparvi haukkui. Mutta äkkiä alue aukeni, ja he tunsivat Akropoliin läntisen päädyn. Byrsan juurella näkyi suuri musta rakennus: se oli Tanitin temppeli, jossa oli patsaita ja puutarhoja, pihoja ja etupihoja tiilistä tehdyn pienen rajamuurin sisällä. Spendius ja Matho astuivat sen yli.
Tässä ensimmäisessä aitauksessa oli plataanimetsä suojaamassa ruttoa ja saastaista ilmaa vastaan. Siellä täällä oli hajallaan telttoja, joissa päivisin myytiin voiteita ihokarvojen hävittämiseksi, hajuvesiä, pukuja, kuunmuotoisia leivoksia ja jumalattaren ja temppelin kuvia, jotka olivat kaiverretut alabasteriin.
Ei tarvinnut mitään pelätä, sillä niinä öinä, joina kuuta ei näkynyt, ei pidetty jumalanpalvelusta; yhtäkaikki hidastutti Matho kulkuaan; hän pysähtyi niiden kolmen ebenpuisen portaan eteen, jotka veivät toiseen sisäpihaan.
– "Astu eteenpäin!" sanoi Spendius.
Granaatti-, manteli-, sypressi- ja myrttipuut kohosivat liikkumattomina kuin pronssista valettuina ja vuorottelivat säännöllisesti; sinisillä kivillä laskettu tie narskui heidän kulkiessaan, ja puhjenneet ruusut riippuivat lehtimajaa muodostaen pitkin käytävää tien yli. He joutuivat soikealle, ristikon sulkemalle aukolle. Silloin Matho, jota tämä hiljaisuus kauhistutti, sanoi Spendiukselle:
– "Täällä sekoitetaan makeat vedet suolaisiin vesiin."
– "Minä olen sen nähnyt," sanoi entinen orja, "Syriassa, Maphugin kaupungissa," ja he astuivat portaita, joiden kuusi astinta oli tehty hopeasta, kolmanteen sisäpihaan.
Jättiläisseederipuu seisoi sen keskellä. Sen alimmat oksat peittyivät kankaan kappaleihin ja kaulaketjuihin, joita uskovaiset olivat sinne ripustaneet. He astuivat vielä muutaman askeleen eteenpäin ja temppelin pääsivu näkyi kokonaan heidän edessään.
Kaksi pitkää avointa pylväistöä, joiden arkitravit lepäsivät tanakoiden pilarien päällä, oli molemmin puolin neliskulmaista tornia, jonka litteällä katolla komeili puolikuun kuva. Pylväistön kulmauksissa ja tornin kulmissa oli suuret maljat, joissa paloi hyvänhajuisia suitsututusaineita. Granaatit ja coloquintit koristivat pylväiden päitä. Toisiinsa kietoutuneet koristemuodot, vinoneliöt, helmirivit vuorottelivat seinillä, ja hopealangoista punottu aitaus muodosti avaran puolikehän temppelin eteisestä laskeutuvien kupariportaiden eteen.
Ovella oli kultaisen ja smaragdisen patsaan välillä kivikartio; mennessään sen ohi suuteli Matho oikeata kättään.
Ensimäinen sali oli hyvin korkea, sen kuvussa oli lukemattomia aukkoja; ylöspäin katsoessa näki tähdet. Ympäri seiniä oli kaislakoreissa partoja ja kiharoita, nuorukaisten esikoisuhreja, ja keskellä pyöreää huonetta kohosi naisen ruumis rinnoilla peitetyn jalustan keskeltä. Karkeana, karvaisena ja silmät Ummessa näytti se hymyilevän pitäen käsiään ristissä suuren vatsansa alapuolella, joka oli kiilloittunut ihmisten suudelmista.
Sitten he joutuivat taivasalle, poikittain kulkevaan käytävään, jossa pienoinen alttari kohosi norsunluuportin edessä. Sitä pitemmälle ei saanut mennä; papit yksinään saivat avata portin; sillä temppeli ei ollut kansanjoukon kokouspaikka, vaan jumaluuden erikoinen asumus.
– "Aikeemme on mahdoton," sanoi Matho. "Tätä et tullut ajatelleeksi!
Palatkaamme!" Spendius tarkasteli seiniä.
Hän tahtoi saada vaipan, ei sen vuoksi että hän olisi luottanut sen voimaan (Spendius uskoi vain oraakeliin), vaan hän oli vakuutettu siitä, että karthagolaiset nähdessään sen ryöstetyn kadottaisivat kokonaan rohkeutensa. Löytääkseen jonkun aukon kiersivät he temppelin taakse.
Terebinthi-pensaistojen suojassa näkyi erimuotoisia pieniä rakennuksia. Siellä täällä kohosi kivinen phallus, ja suuret hirvet kuljeksivat rauhallisina tallaten sorkka jaloillaan pudonneita käpyjä.
He palasivat takaisin ja kulkivat varpaillaan kahden pitkän yhdensuuntaisen gallerian välitse. Pieniä kammioita oli niiden sivussa. Tamburiinit ja symbaalit peittivät ylhäältä alas asti niiden seedripuisia pylväitä. Ruohomatoilla makasi naisia kammioittensa ulkopuolella. Aivan tiuhkuen voiteista tuoksuivat he yrteiltä ja sammuneilta suitsutuksilta; – heidän ruumiinsa oli niin peitetty tatueerauksilla, kaulaketjuilla, sormuksilla, cinoberilla ja antimoniumilla, että, jollei heidän rintansa olisi noussut, olisi luullut heitä maassa makaaviksi jumalankuviksi. Lotukset ympäröivät lammikkoa, jossa ui samallaisia kaloja kuin Salammbon olivat olleet; sitten perällä temppelin muuria vastaan nousi viinipuu, jonka köynnökset olivat lasia ja tertut smaragdia;
