hän olisi Hamilkarin tytär…"
– "Ei!" huudahti Matho. "Hän ei ole laisinkaan toisten ihmisten tyttärien kaltainen! Näitkö hänen suurien silmiensä loistavan pitkien silmäripsien alta, kuten aurinkojen voittokaarien alta? Muistatko: hänen tullessaan kaikki soihdut kalpenivat. Kaulanauhan jalokivien lomitse välkkyi paikoittain hänen hohtava paljas povensa; hänen jälessään tuntui kuin temppelin tuoksu, ja koko hänen olemuksestaan lainehti jotain, joka oli makeampaa kuin viini ja pelottavampaa kuin kuolema. Hän astui eteenpäin ja sitten hän pysähtyi."
Hän jäi seisomaan suu auki, pää painuneena alas, silmät tuijottaen.
– "Mutta minä tahdon hänet! minun täytyy saada hänet! minä kuolen muuten! Ajatellessani syleileväni häntä saa ilon raivo minussa vallan, ja kuitenkin minä häntä vihaan, Spendius, minä tahtoisin lyödä häntä! Mitä minä teen? Minä tahtoisin myydä itseni hänen orjakseen. Sinä olet sitä ollut! Sinä saatoit häntä lähestyä: puhu minulle hänestä! Joka yö, eikö niin, nousee hän palatsinsa terassille? Ah! kivet mahtavat vavahtaa hänen sandaaliensa alla ja tähdet kumartua häntä katsomaan!"
Hän vaipui raivon vallassa maahan karjuen kuin haavoitettu härkä.
Sitten Matho lauloi: "Hän seurasi syvälle metsääni tuota naishirviötä, jonka käärmehäntä lainehteli kuihtuneilla lehdillä kuin hopeinen puro." Ja venyttäen ääntään hän matki Salammbon ääntä samalla kun hänen ojennetut kätensä aivan kuin näppäilivät lyyran kieliä.
Kaikkiin Spendiuksen lohduttaviin puheisiin hän vastasi samoilla lauseilla; yöt kuluivat näihin huokauksiin ja haaveiluihin.
Matho tahtoi huumata itseään viinillä. Huumauksen kadottua hän oli entistään surullisempi. Hän koetti arpapelillä huvitella, ja kadotti yksitellen kaulakäättyjensä kultalevyt. Hän antoi viedä itsensä jumalattaren palvelijattarien luo; mutta hän palasi kukkulalta nyyhkyttäen kuin se, joka hautajaisista palaa. Spendius sitä vastoin tuli rohkeammaksi ja iloisemmaksi. Hänen nähtiin puhelevan sotilaiden kanssa lehväsuojaisissa juomaloissa. Hän korjaili vanhoja haarniskoita. Hän teki temppuja tikarien kanssa, hän kulki sairaille poimimassa nurmelta yrttejä. Hän oli leikkisä, sukkela, kekseliäs ja puhelias; barbarit tottuivat hänen palveluksiinsa; he alkoivat mieltyä häneen.
He odottelivat Karthagon lähettiä, joka muulien selässä toisi heille kullalla täytettyjä koria; ja aina he alottivat samat laskelmat ja piirsivät sormellaan numeroita hietaan. Jokainen jo edeltäpäin järjesteli elämäänsä: kellä olisi jalkavaimoja, orjia, maata; toiset tahtoivat kaivaa aarteensa maahan tai ryhtyä merenkulkuun. Mutta tässä toimettomuudessa eri luonteet joutuivat riitaan; yhtäpäätä oli kinasteluja jalka- ja ratsumiesten, barbarien ja kreikkalaisten välillä, ja taukoamatta huumasi korvia naisten kimakat huudot.
Joka päivä saapui melkein alastomia miesjoukkoja, joilla oli heiniä pään päällä suojatakseen itseään auringon paahteelta; ne olivat rikkaiden karthagolaisten velkamiehiä, jotka olivat joutuneet raatamaan velkojiensa maata ja siksi olivat paenneet. Laumoittain saapui libyalaisia, verojen köyhdyttämiä talonpoikia, karkoitettuja, pahantekijöitä. Sitten kauppiasten parvi, kaikki viinin ja öljyn myyjät, jotka raivoissaan, kun eivät olleet saaneet maksua, suuttuivat tasavallalle; Spendius piti palopuheita Karthagoa vastaan. Pian ruokavarat vähenivät. Puhuttiin jo siitä, että tehtäisiin hyökkäys Karthagoa vastaan ja kutsuttaisiin roomalaisia avuksi.
Eräänä iltana, ehtoollisen aikaan, kuului kumeaa kopinaa ja helisevää melua, joka lähestyi, ja etäällä näkyi jotain punaista, joka epätasaisella maalla lainehti eteenpäin.
Se oli suuri purppurainen kantotuoli, jonka kulmia koristi kameelikurjensulkatöyhdöt. Kristalliketjut helmisilmuineen heilahtelivat suljettuja verhoja vastaan. Sen jälkeen tuli kameeleja, joiden kaulasta riippuvat suuret kellot kalskahtelivat, ja niiden molemmin puolin näkyi ratsastajia, joiden asepuku oli kantapäästä olkapäihin asti tehty kultasuomuksista.
He pysähtyivät kolmen sadan askeleen päähän leiristä ottaakseen satulasta takaansa pyöreän kilven, leveän miekan ja boiotialaisen kypärin. Muutamat jäivät kameelien luo; muut jatkoivat matkaansa. Vihdoin tulivat näkyviin tasavallan sotamerkit, sinisestä puusta tehdyt kepit, jotka päättyivät hevosenpäähän tai käpyyn. Kaikki barbarit syöksyivät seisailleen ja tervehtivät riemuhuudolla heitä; naiset juoksivat legionan sotureja vastaan ja suutelivat heidän jalkojaan.
Kantotuli lähestyi kahdentoista neekerin olkapäillä, jotka astuivat tasaisesti lyhyin, nopein askelin. He väistivät oikealle ja vasemmalle telttojen köysiä, kuljeksivia eläimiä ja kolmijalkoja, joilla lihaa keitettiin. Toisinaan lihava sormuksilla koristettu käsi syrjäytti kantotuolin verhoja; käheä ääni huusi solvaisevia sanoja; silloin kantajat seisahtuivat ja jatkoivat toista tietä läpi leirin.
Mutta purppuraverhot nousivat ylös; ja suurella tyynyllä lepäsi aivan eloton ja pöhöttynyt ihmisen pää; silmäkulmat olivat kuin kaksi mustaa kaarta ja niiden kärjet yhtyivät; kultakimalletta hohteli käherretyssä tukassa, ja kasvot olivat niin kalpeat kuin olisi niille pantu marmorin jauhoa. Muu osa ruumiista katosi kantotuolin vällyjen alle.
Sotilaat tunsivat tuon siten makaavan miehen suffeetti Hannoksi, joka hidastelemisensa kautta oli vaikuttanut Aegates-saarien menetykseen; ja mitä hänen voittoonsa libyalaisista tulee Hecatompyloksen luona, niin ei hän suinkaan ollut ollut lempeä muuta kuin ahneudesta, kuten barbarit arvelivat, sillä hän oli myynyt omaksi hyväkseen kaikki vangit, vaikka hän oli tasavallalle selittänyt niiden kuolleen.
Kun hän aikansa oli katsellut sopivaa paikkaa, josta hän voisi puhua sotilaille, niin hän viittasi; kantotuoli pysähtyi, ja Hanno, kahden orjan tukemana, astui horjuen maahan.
Hänellä oli mustasta huovasta tehdyt ja hopeakuilla koristetut kengät jalassaan. Nauhat, kuten muumion ympärillä, kiersivät hänen pohkeitaan, ja iho näkyi nauhojen ristikkojen lomitse. Vatsa törrötti punaisen silkkipuvun alla, joka ulottui polviin asti; leuan laskokset painuivat alas rinnalle kuin härän kaulalihakset, ja tunika, johon kukkia oli maalattu, ratisi kainaloista; hänellä oli olkaliina, vyö ja leveä musta viitta, jossa oli kaksinkertaiset pauloitetut hiat. Puvun tavaton loistavuus, suuret sinisistä kivistä tehdyt kaulakäädyt, kultasoljet ja raskaat korvarenkaat tekivät hänen muodottoman ruumiinsa vieläkin inhottavammaksi. Häntä olisi voinut luulla karkeaksi kivestä hakatuksi jumalankuvaksi, sillä spitaali, joka oli levinnyt yli koko hänen ruumiinsa, teki hänet elottoman näköiseksi. Mutta hänen nenänsä, koukkuinen kuin kotkan nokka, laajeni läähättäen hengittäessään ilmaa, ja tahmaisien silmäripsien alta hänen pienet silmänsä loistivat kovina ja metallisina. Hänellä oli kädessään aloelasta raapiakseen sillä ruumistaan.
Vihdoin kaksi airutta puhalsi hopeatorviinsa; melu taukosi ja Hanno rupesi puhumaan.
Hän alkoi ylistämällä Jumalia ja tasavaltaa; barbarien tuli onnitella itseään saatuaan sitä palvella. Mutta heidän tulisi olla järkevämpiä, ajat olivat huonot, "ja jos isännällä ei ole muuta kuin kolme oliivia, niin eikö hän tee oikein pidättäessään itselleen kaksi?"
Siten vanha suffeetti liitti puheeseensa sananparsia ja vertauksia, koko ajan nyökäten päätään herättääkseen hyväksymistä.
Hän puhui punilaisten kieltä, ja häntä ympäröivät miehet (sukkelimmat, jotka aseettomina olivat juosseet saapuville) olivatkin campanialaisia, gallialaisia ja kreikkalaisia, jotenka kukaan ei tässä joukossa ymmärtänyt sanaakaan. Hanno huomasi sen, vaikeni ja keikkui miettiessään raskaasti jalalta toiselle.
Hänessä heräsi ajatus kutsua päälliköt koolle; silloin hänen airuensa huusivat tämän käskyn kreikan kielellä, – kielellä,
