ei olisi häntä häirinnyt näissä ajatuksissa, jollei hän olisi huomannut hajamielisyyden ilmettä seuralaisensa katseessa. Tämä istui oveen päin, ja Miss Bart arvasi, että jonkun tuttavan saapuminen oli kääntänyt hänen huomionsa puoleensa; sitä todisti päänkääntäminen ja koko ruumiin äkillinen liike, jonka hänen omakin astumisensa rautatievaunuun oli saanut aikaan.
Miss Bart ymmärsi heti nuo oireet eikä siis ollut hämmästynyt, kun häntä tervehti eräs kaunis nainen, joka astui vaunuun palvelustytön, rotukoiran ja kantajan seuraamana, joka hoippui matkatavarataakan alla.
"Kas, Lily, oletko matkalla Bellomontiin? Silloin et kai voi luovuttaa minulle paikkaasi, arvelen? Mutta minun täytyy saada paikka tässä vaunussa – kantaja, teidän täytyy hankkia minulle paikka heti. Eikö kukaan voi siirtyä muuanne? Minä haluan olla tuttavieni seurassa. Aha, päivää, Mr. Gryce! Olkaa hyvä ja antakaa hänen ymmärtää, että minun täytyy saada paikka teidän ja Lilyn lähellä."
Rouva George Dorset, välittämättä erään matkustajan kohteliaista ponnistuksista, joka matkalaukku kädessä koetti parhaansa tehdäkseen hänelle tilaa poistuessaan junasta, seisoi, keskellä käytävää levittäen ympärilleen tuota yleistä rauhattomuutta, jota kaunis nainen osoittaa usein matkoilla.
Hän oli pienempi ja hoikempi kuin Lily Bart, eläväliikkeinen ja notkea kuin kiemurteleva harso tai renkaan läpi juoksija. Hänen pienet kalpeat kasvonsa näyttivät olevan pelkkänä mustana, oudonsuurena silmäparina, joiden ihmeellinen loiste oli merkillisenä vastakohtana hänen itsetietoiselle äänelleen ja liikkeilleen, niin että hän oli, kuten eräs hänen ystävistään huomautti, vapautuneen hengen kaltainen, joka tarvitsi paljon tilaa.
Huomattuaan vihdoin, että Miss Bartin viereinen paikka oli hänen käytettävänään, hän asettui sille asettaen kapineensa hujan hajan ympärille ja selittäen sillä välin, että hän oli tullut suoraan Mount Kiscosta automobiililla samana aamuna ja hät'hätää noin tunti sitten saapunut Garrisonsiin saamatta edes vetää kunnon savuja, hänen mies-riiviönsä kun oli jättänyt täyttämättä hänen laatikkonsa heidän lähtiessään tänä aamuna.
"Eikä sinullakaan, Lily, ole luultavasi tähän aikaan päivästä yhtään jäljellä," päätteli hän valittavalla äänellä.
Miss Bart huomasi Mr. Percy Grycen pelästyneen katseen, sillä eihän tämä itse ollut vielä koskaan vetänyt savuakaan.
"Mikä mieletön kysymys, Bertha!" huudahti Miss Bart punastuen ajatellessaan tupakoimistaan Lawrence Seldenin luona.
"Mitä, etkö sinä polta? Milloin olet siitä lakannut? Mitä – sinäkö et koskaan —? Ettekö tekään, Mr. Gryce? Aha, niinpä niin – miten typerää minulta – ymmärrän."
Ja rouva Dorset nojasi matkatyynyjään vastaan huulilla hymy, joka sai Lilyn toivomaan, ettei hänen vieressään olisi ollut vapaata paikkaa.
III
Bellomontissa bridgepeli kesti tavallisesti pikkutunneille. Kun Lily meni vuoteeseensa tuona yönä, oli hän pelannut liian kauan omaksi hyväkseen.
Koska hän ei tuntenut mitään halua itsetutkisteluun, joka odotti häntä hänen huoneessaan, hän viivytteli leveällä porraskäytävällä katsellen alas saliin, missä viimeiset kortinpelaajat olivat ryhmittyneet tarjottimen ympärille, jolla oli korkeita laseja ja hopeakaulaisia viinikarahveja ja jonka hovimestari oli juuri asettanut matalalle pöydälle lähelle tulta.
Sali oli holvattu ja siinä oli parvi, jota kannattivat vaaleankeltaiset marmoripylväät. Kukkivia kasveja oli suurissa ryhmissä ja niiden taustana oli nurkissa tummaa lehvistöä. Karmosiinipunaisella matolla veteli yksi hirvikoira ja kaksi tai kolme viiriäiskoiraa herkullista unta tulen ääressä, ja suuri kattolamppu valoi ylhäältä valoa naisten hiuksiin ja sai heidän jalokivensä säihkymään, kun he liikkuivat.
Oli hetkiä, jolloin kaikki tuo ilahdutti Lilyä, jolloin ne tyydyttivät hänen kauneudenaistiaan ja elämän ulkonaisen hienouden vaatimustaan, mutta oli sellaisiakin hetkiä, jolloin ne saivat hänet selvemmin huomaamaan omien sopivien tilaisuuksiensa niukkuuden. Nyt oli sellainen hetki, jolloin vastahakoisuuden tunne oli etualalla, ja hän kääntyi pois kärsimättömästi, kun rouva Dorset, serpentiineihin kietoutuneena, veti Percy Gryceä jäljessään erääseen rauhalliseen loukkoon parven alle.
Eipä silti, että Miss Bart pelkäsi vasta hankitun Mr. Grycen suosion menettämistä. Rouva Dorset saattaa pelästyttää tai häikäistä Mr. Gryceä, mutta hänellä ei ollut ollenkaan taitoa tai kärsivällisyyttä saada tätä valtaansa. Hänellä oli liian paljon puuhaa oman itsensä kanssa voittaakseen tämän ujouden, ja sitäpaitsi, miksi hän häiritsisi rauhaansa? Enintään hän saattoi urheilla yhden illan Mr. Grycen yksinkertaisuudella – tämän jälkeen hän olisi pelkkänä taakkana rouva Dorsetille, ja sen tietäen tämä oli liian kokenut yllyttääkseen häntä. Mutta jo pelkkä ajatuskin siitä, että joku toinen nainen, joka saattoi ottaa valtaansa miehen ja työntää hänet luotaan mielensä mukaan pitämättä häntä suunnitelmiensa todellisena tekijänä, täytti Lily Bartin kateudella. Percy Gryce oli ikävystyttänyt häntä koko iltapäivän – jo pelkkä ajatuskin näytti herättävän Percyn avuttoman äänen kaikua – mutta Lily ei saattanut olla välittämättä hänestä huomenna, jättää menestystänsä sikseen, hänen täytyi mukautua enempäänkin ikävyyteen, olla osoittavinaan uutta miellyttäväisyyttä ja sopivaisuutta, ja kaikki tämä vain siinä tarkoituksessa, että Percy Gryce lopulta päättäisi tehdä hänelle sen kunnian, että ikävystyttäisi häntä koko elämänsä läpi.
Se oli ikävä kohtalo, mutta miten päästä siitä? Joko olla yksin tai jokin Gerty Farish. Astuessaan makuuhuoneeseensa, jonka valaistus oli pehmeästi himmennetty, jossa neilikkavaasi täytti ilman tuoksullaan ja viimeiset uutiset ja kuvalehdet olivat leikkaamattomina lukulampun viereisellä pöydällä, hänen mieleensä tuli Miss Farishin ahdas asunto niukkoine mukavuuksineen ja kauheine seinäpapereineen. Ei, hän ei ollut luotu sellaisiin halpamaisiin sovitteluihin köyhyyden kanssa. Koko hänen olentonsa viihtyi ylellisyyden ja loiston ilmapiirissä; se oli se tausta, jota hän vaati, se ainoa ilma, jota hän saattoi hengittää. Mutta toisten ylellisyyttä hän ei halunnut. Muutamia vuosia sitten se oli riittänyt hänelle: hän oli joka päivä ottanut osansa huvituksista välittämättä siitä, kuka niistä huolehti. Nyt hän alkoi pelätä sen tuomia velvollisuuksia, tuntea olevansa tuon loiston eläkkeennauttija, joka oli kerran näyttänyt kuuluvan hänelle. Olipa hetkiä, jolloin hän tiesi saavansa maksaa elämäntapansa.
Kauan aikaa sitten hän oli jättänyt bridgen peluun. Hän oli nähnyt, mitä vaaraa se oli tuottanut useallekin hänen tuttavapiiristään – esimerkiksi eräälle nuorelle Ned Silvertonille, viehättävälle vaaleaveriselle nuorukaiselle, joka nyt oli turvattomasti rouva Fisherin, ilmehikkään, miehestään eronneen naisen, saaliina. Lily muisti, kun nuori Silverton oli joutunut heidän piiriinsä säteillen Arkadian onnea. Hän oli julaissut viehättäviä sonetteja toverikuntalehdessä. Jouduttuaan rouva Fisherin ja bridgepelin pauloihin ja kun ainakin viimeksimainittu oli tuottanut hänelle menoja, joista hänet useita kertoja olivat pelastaneet hänen naimattomat sisarraukkansa, jotka ihailivat hänen sonettejaan ja joivat teensäkin ilman sokeria pitääkseen lemmikkinsä elämän pinnalla. Lily tunsi Nedin kohtalon: hän oli nähnyt hänen viehättävän katseensa – jossa oli paljon enemmän runoutta kuin hänen soneteissaan – muuttuvan hämmästyksestä huvinhaluun ja huvinhalusta hätääntymiseen hänen kulkiessaan onnen jumalattaren kauheissa lumoissa. Ja Lily pelkäsi huomaavansa samoja oireita omassa kohdassaan.
Sillä kuluvan vuoden aikana hän oli huomannut, että hänen vieraanvaraiset emäntänsä odottivat häneltä, että hän ottaisi osaa korttipeliin. Se oli yksi niitä veroja, joita hänen oli maksettava
