… mutta kyllä se paljon kummitteli … mutta älkää, hyvä rouva, kenellekään sanoko, että minä olen sanonut!
–Ei sinun sitä tarvitse pelätä.
–Ette saa sanoa pastorillekaan. Sitä ei tiedä kukaan.
–Mistäs sinä sen sitten tiedät?
–Ka, kun minä palvelin siellä, niin pani lämmittämään saunaa ja käski keräämään metsästä ukkosen kaatamia puita ja noutamaan vettä purosta, joka kolmesti maan alaitse juoksee, eikä sitä tekemään kelvannut kuin semmoinen, jonka luona ei ole sulhasia käynyt. Kielsi kiven kovaan, ettei saa tulla saunaan, kun hän kylvettää, muuten uhkasi minut menettävänsä; mutta minä menin luukun raosta tirkistämään, ja rouva oli selällään olkien päällä lattialla, ja Panu huitoi ja loihti … kyllä se nyt laittaa suden tai karhun tai nostaa merestä Turson. Pelkäisin pahemminkin, jos en olisi pappilassa piikana.
–Mikä on Turso?
–Mistäs minä sen tiedän, mutta se on vain semmoinen, joka viepi…
–Ja sinä uskot, että se sen voi?
–Ettekös te usko?
–Saattoihan sen Jumalakin parantaa.
–Ka, saattoihan Jumalakin tai Neitsyt Maaria emonen. Äiti sanoo, että Neitsyt Maaria emonen on yhtä hyvä jumala kuin oikea Jumalakin, ja pyhä Henrikki ja pyhä Pirkitta, joka karjaa varjelee… Sillä on sen kuva navetan parressa piilossa, ja siellä se sitä rukoilee, kun ei isä suvaitse. Isä on papin uskossa ja rukoilee niinkuin kirkossa.
–Mitenkäs Kaarina rukoilee?
–Minä rukoilen niinkuin äiti pienenä opetti:
Anna emoni, suo Jumala, laita lapselle osoa. viluhista lämmitellä, anna maata Maariainen, Kiesus leppein levätä, syötelläni nälkähistä, niinkuin Maaria makasit. Kiesus leppein lepäsit!
—Nyt on messu pidetty! Jo tulevat muutkin kirkosta.
Rouva ja Kaarina menivät ikkunaan, josta näkyi kirkko ja sen alla oleva jää. Oven täydeltä tunki väkeä kirkosta ulos painuen vahvana mustana vyörynä alas rantaan.
Ainoastaan yksi roteva mies näkyi eroten muista, joiden edellä oli kulkenut, tulevan pappilaan tuovaa tietä myöten. Voimakkaasti ja varmasti hän astui pää pystyssä ja selkä suorana, silloin kun nuo pienet, vähäpätöisen näköiset olennot pyörivät kuin kääpiöt hänen jäljessään…
Tuommoisena, juuri noin suorana ja komeana ja voimakkaan varmana ja samalla noin miettiväisen näköisenä oli hän astunut Tuomiokirkon torin poikki Turussa, palatessaan luennoiltaan yliopistossa. Hän tuli portista sisään ja meni omaan pieneen kamariinsa pihan perällä, jossa hänellä oli asunto ilmaiseksi ja päivälliset vapaat lasten opetuksesta professorin perheessä. Hän oli niin urhokkaan, niin sankarimaisen näköinen eikä ollenkaan niinkuin ne muut papin kokelaat. Hän luki jumaluusoppia, ja Turun parhaat perheet olivat ottaneet hänet huostaansa, auttoivat häntä ja hankkivat hänelle tilaisuuden opinnoiden jatkamiseen vielä papintutkinnonkin suoritettua. Hän väitteli, hänestä toivottiin paljon ja hänet tahdottiin kiinnittää yliopistoon. Ja johan hänellä oli paikkakin tiedossa, jota odottaessa ja kun häät oli vietetty, hän sai papin paikan Ahvenanmaalla. Mutta yht'äkkiä hän sitten muuttui, palattuaan matkoilta sisämaahan, jossa piispan notariona oli ollut tarkastuksilla mukana. Synkkänä ja sanatonna hän kulki ja silloin, kun joskus puhui, puhui velvollisuuksista, joita tunsi olevansa kutsuttu täyttämään. Puhui siitä, ettei hänen paikkansa pitäisi olla täällä, vaan tuolla kaukana, jossa Jumalan valtakunnan hyväksi ei vielä ole paljon mitään tehty. Silloinhan kuoli heidän lapsena … ja silloinhan hän sanoi tulleensa selvyyteen siitä, että se oli otettu häneltä pois sentähden, että hän sitä liiaksi rakasti, enemmän kuin Jumalaa ja kansaansa, joka pimeydessä vaelti. Lähdettiin tänne, ja samahan tuo oli, missä oltiin. Yhteisestä päätöksestähän, vaikkakin kaikkein sukulaisten ja suosijain mieltä vastaan lähdettiin, paikan auettua, tänne kaukaisille rajamaille, erämaahan, jossa ihmiset vielä puolittain pakanoina elivät, uskoivat noitiinsa ja taikoihinsa, ja epäjumaliaan palvelivat. Ja täällä sitä nyt oltiin.
Kun ei täällä vain olisi niin kylmää ja kolkkoa ja autiota ja ihmiset niin suljetuita ja juroja. Usein oli hän jo katunut tänne tuloaan, oli katunut taas sitä katumistaankin, mutta kotiutua tänne ei hän koskaan luullut voivansa. Ainoastaan silloin, kun hänen mielensä innostus häneenkin tarttui, kun hän tuli vakuutetuksi hänen tehtävänsä suuruudesta, sai hän mielensä viihtymään. Se voikin puhua siitä niin, että maailma ainakin siksi hetkeksi kokonaan näytti muuttuvan. Peikot hän korpien pimeydestä karkoittaa, uskoon ja valoon ja vapauteen pakanuuden orjuudesta hän kansan vie, Jumalan työtä tekee, kirkon ympäristöä perkkaa ja sen kellojen äänen kaukaisimpiinkin rotkoihin kaiuttaa! Sellaisia olivat aina hänen sanansa, ja silloin tuntuivat hänen omat huolensa hänestä niin pieniltä ja itsekkäiltä. Jos ne vain taas toisina hetkinä eivät olisi tulleet kahta voimakkaampina takaisin … jos häntä välistä ei olisi peloittanut niin, että sydän oli jähmettyä, ja jos hän olisi voinut olla aavistuksiaan uskomatta. Mutta välistä, kun hän yöllä kuuli tuon heti talon takaa alkavan korven ryskävän ja paukkavan, tuntui hänestä kuin harjun puut syöksyisivät hänen päälleen ja hän rutistuisi kuin karitsa kaatuvan hongan alle, vaikka hänen miehensä seisoi häntä varjelemassa ja torjui niitä kädet ojoina hänen luotaan. Vääristyneet petäjät olivat välistä hänen unissaan noita-akkoja, joiden keskellä hänen miehensä taaskin tappeli ja riuhtoi eikä huomannut, kun toiset hänet kiertäen tarttuivat hänen vaimoaan hiuksiin ja jalkoihin ja raahasivat hänet palavaan kirkkoon, joka välistä oli kuin Turun tuomiokirkko, välistä kuin oma kirkko, mutta lopuksi aina niinkuin se polttorovio, jonka päällä hän oli nähnyt velhovaimoja Turun tullissa poltettavan. Yhtä mittaa kuuli hän täällä taikuudesta ja noituudesta puhuttavan, ja yhä useammin häntä nuo painajaiset rasittivat.
Ei hän niistä huoli, ei hän niitä tahdo pelätä, eivät ne hänelle mitään mahda, kun hänen luja, voimakas, hellä miehensä on häntä niiltä suojelemassa … mutta sittenkin hän vapisi noita ihmisiä, joiden silmissä oli niin kumma kiilto, salaperäinen syrjä-ilme, niinkuin olisivat aina joitakin mustia mietteitä hautoneet, että ne välistä värisyttivät häntä selvällä päivälläkin. Eikä hän kuolemakseenkaan olisi uskaltanut heille kättä antaa.
Kuului askelia porstuasta. Pudistaen kaikki synkät kuvat mielestään kiiruhti hän uunin luo, kaatoi padasta lämmintä maitoa kupposeen ja ojensi sen tulijalle. Tämä näytti ilostuvan, hänen otsansa kirkastui, hän heitti turkin yltään, pani kupin syrjään ja sulki syliinsä vaimonsa.
–Ethän ole enää tyytymätön minuun, sanoi tämä.
–Enhän toki, jos et vain sinä.
–Olin eilen taas niin paha ja kärtyisä ja pahoitin mielesi … vaan elä siitä välitä … se tulee tuo mieli aina, kun minua peloittaa enkä minä voi itseäni voittaa, mutta elä sinä sitä enää muistele.
–Enhän minä, rakas ystäväni … ymmärränhän, että mielesi voi murtua … mutta kyllä päivät vielä pitenevät, ja maailma valkenee. Eikä sinun tarvitse peikkoja eikä noitia pelätä … minä karkoitan ne, voitan ne … hävitän ne sukupuuttoon—sinunkin tähtesi!
–En minä nyt taas pelkääkään…
–Yhtä sinulta kuitenkin pyytäisin…
–Sano, mitä.
–Älä
