sisään. Ne menivät, rouva ensin, sitten tyttö ja sen jälestä herra ja isä yhtaikaa, mutta äiti meni vasta viimeksi ja tuli kohta takaisin melkein juoksujalassa kiirehtien kyökkiin.
–Ketä ne oli nuo?
–Se herra on papan vanha tuttu.—Muuta ei äiti joutanut vastaamaan. Mutta kyytimies oli kuullut kysymyksen ja selitti, että herra kuului olevan rovastina suuremmassa pitäjässä kuin tämä ja että ne kuuluivat olevan muutenkin ylhäisiä. Ylhäisiä ne kai ovatkin, koska kannattaa kulettaa omaa kuskia, vaikka kyydillä ajavat…
Elli katseli hevosten riisumista ja kummallisia valjaita ja vaunuja, joissa oli pehmeät istuimet kuin sohvat.
Kierteli ne joka puolelta ja kävi seisomassa kummallakin astuimella, jolloin vaunut vähän hytkähtivät. Elli koetteli enemmänkin hytkytellä, mutta silloin kuuli hän jonkun kulkevan salin ovessa ja hyppäsi melkein säikähtäen pois.
Isä taas melkein juoksemalla juoksi ulos ja aivan punaisena hohti, kun huusi kuskille jotain, että kantaisi herrasväen kapineet huoneeseen. Sitten keksi hän Ellin ja käski tulla sisään…
–Sukkelaan, Elli, sisään … mitä sinä täällä seisot … siellä on pieni tyttö, sinun täytyy tulla hänen kanssaan olemaan!
ja isä odotti, kunnes Elli tuli saliin.
Vieraat istuivat jo, herra keinutuolissa, rouva sohvassa ja pikku tyttö sen vieressä eri tuolilla. Äiti tuli myöskin sisään ja istuutui syrjemmälle salia.
–Tässä on meidän tyttäremme … Elli, kuinka sinä seisotut ovensuuhun?
Elli meni antamaan kättä vieraille.
–Hyvää päivää, pikku Elli, kuinka sinä voit?… No? etkö sinä tahdokaan suudella?—Elli oli vetänyt päänsä pois, kun vieras rouva tahtoi suudella.
–Hän on niin ujo, kun niin harvoin näkee vieraita, selitti äiti hämillään ja vilkaisi isään, joka jo katsoi häneen tyytymättömän näköisenä.
–Kuinka vanha sinä olet? kysyi vieras rouva Elliltä.
–En minä tiedä.
–Et sinä niin saa vastata, Elli, neuvoi isä.—Sinun pitää sanoa: kiitoksia kysymästä, hyvä tantti, minä olen yhdentoista vuoden vanha.
Mutta kun ei Elli ollut sillä lailla ennenkään sanonut, ei hän nytkään.
–Kuinka vanha on herrasväen tyttö? kiiruhti äiti kysymään, hämärästi peläten jotain.
–Sano nyt, kuinka vanha sinä olet, kultuseni.
–Yhdentoista vuoden vanha, äiti.
–Siis ne ovat yhtä vanhat … teidän tyttärennehän on myöskin yhdentoista…?
Äiti kiiruhti taas sanomaan, että kyllä ne siis ovat yhtä vanhat.
–Elli sinä, elä mene sinne syrjään, komensi taas isä … sinä annat vieraasi istua aivan yksin etkä mene hänelle näyttämään nukkejasi ja leikkujasi, vaikka hän on tullut sinua näin pitkän matkan päähän katsomaan…
–Ei minulla ole nukkeja eikä leikkuja.
–Eikö sinulla ole? Onhan sinulla ennen ollut?
Äiti vastasi Ellin sijasta:
–Eihän Ellillä ole ollut kuin hyvin pienenä … ei hän ole milloinkaan pitänyt nukeista.
–Tyyra pitää niistä niin erinomaisen paljon, sanoi vieras rouva … hän ei voi tulla toimeen ilman että hänellä on aina joku mukana … menepäs, kultaseni, noutamaan se, joka sinulla on vaunuissa … missä se on siellä jossain?
–Se on vis à vis-istuimen alla omassa huoneessaan … se nukkuu nyt, kun on matkasta väsynyt.
Sekä herra että rouva hymyilivät tyytyväisinä…
–Hänellä on niin erittäin vilkas mielikuvitus siihen katsoen, että hän on vielä niin nuori … hän on koko matkan puhunut nukkensa kanssa… Mene nyt häntä herättämään, kyllä hän nyt jo voi nousta…
Ja rouva hymyili yhä vielä, ja kun tyttö oli mennyt ulos ja isä käskenyt Ellin mennä mukana, niin ei rouva voinut pidättäytyä, vaan kertoi vielä uudelleen saman asian, että oli oikein omituista katsoa, kuinka Tyyra ei hetkeksikään unohtanut nukkeansa ja kuinka hän hoiti sitä ja puki päälle ja riisui ja käski olla hiljaa, ettei hänen hoidettavansa heräisi…
–Sinulla on erittäin miellyttävä pieni tyttö, sanoi isä vanhalle koulutoverilleen.
Tyyra olikin heidän ainoa lapsensa, sanoivat herra ja rouva … he eivät voineet olla erillään hänestä hetkeäkään … ottivat aina hänet mukaan, jos mihin matkustivat … mutta heti kohta kotiin tultuaan täytyi heidän erota hänestä, kun Tyyran taas täytyi lähteä kouluun … heillä oli ikävämpi kuin lapsella itsellään.
–Vai niin … herrasväki on antanut tyttönsä käydä koulua? kysyi äiti.
–Niin, kyllä se on tarpeellista … me olemme päättäneet antaa lapsellemme niin täydellisen kasvatuksen kuin vain voimme, eikä hän kotona enää voi oppia sitä, mitä sivistyneeltä ihmiseltä vaaditaan…
–Kyllä se voi niin olla, sanoi äiti.
–Eikö sinun Ellisi ole vielä koulussa? kysyi vieras herra isältä.
–Ei, ei hän … ei hän ainakaan vielä … se on kyllä totta, että olen minä sitä vähän ajatellut…
–Tyyra on ollut jo kaksi vuotta koulussa, ja kyllä me olemme tulleet siihen huomioon, että sekä hänen tietonsa erittäinkin että koko hänen muu kasvatuksensa, niin hyvin henkinen kuin ruumiillinenkin, esimerkiksi mitä ulkokäytökseenkin tulee, ovat suuresti edistyneet.
–Niin, kyllä kaikesta näkyy, että hän on hyvin kasvatettu, sanoi isä … missä koulussa hän on?
–On kyllä totta, että koulukin on paras laatuaan meidän maassamme, saksalainen tyttökoulu pääkaupungissa…
–Tuleeko siellä kuinka kalliiksi pitää…?
–Kalliiksihan se tulee, sanoi herra, mutta meidän mielestämme on vanhemman velvollisuus antaa lapselleen kasvatus semmoinen, joka, niinkuin sanottu, vastaa sen ajan vaatimuksia, jossa eletään, ehkäpä vielä parempikin. Ja ainakin on se välttämätöntä tytölle, jonka vaikutusala ja elämän toimi on avioliitto, johon hän kaikki rakentaa. Siksi on se välttämätöntä, että hän, kun hän joutuu naimisiin—
–No, August, torui hänen rouvansa, nyt sinä taas menet siihen … on liian aikaista vielä puhua siitä…
–Elä sano, mamma, ei mikään ole liian aikaista, kun on pidettävä huolta lapsensa onnesta.
–Niin, niin, kyllä se on totta…
–Niin, mitä aioitte sanoa siitä, kun joutuu naimisiin? kysyi äiti.
–Sitä juuri, että vaimo, joka on saanut hyvän sivistyksen, paljoa
