se tuomiokello enää toista kertaa soinutkaan Jussin kohdalla. Sillä se soipi vain kerran kunkin ihmisen elämässä.
KUN MATTI PANI TUPAKAN
Eivät ole isot hänen ilonsa, eivät suuret nautintonsa, piippu parasta ystävää maailmassa.
Sentähden hän sitä rakastaa ja hellii ja hoitaa tupakkakojeitaan kuin tietäjä uhrikalujaan.
Mikä ero siinä, miten nykyinen nuoriso panee tupakan ja kohtelee savukalujaan ja miten Matti! Puntissaan rutistunut paperossi ja taskussa rähjäytynyt sikari sysäistään huolettomasti hampaiden väliin, sytyttää hotaistaan ja heitetään puoleksi poltettuna ilman mitään kunnioitusta lattialle. Matilla on piippuunpano kuin pyhä uhritoimitus, juhlahetki, hänen elämänsä hauskimpien hetkien muistojuhla.
Sen näet jo siitä, millä hartaudella hän kaivaa tuon taikakalunsa poveltaan, millä huolella hän tiukottelee vartta koppaan ja millä hellyydellä nuo kömpelöt sormet koppaa hyväilevät … on niinkuin lapsen päätä silittelisivät! Hänen oma saamansa se onkin tuo visainen pää, ja mieluiset ovat sen yhteydessä olevat muistot, jotka johtuvat hänen mieleensä joka kerta, kun hän sitä sormii.
Kaunis oli kesäinen lauantai Matin nuorra miessä ollessa, kun hän kylän töistä kulki uudismökilleen ja tapasi tiepuolessa ikivanhasta koivusta visaisen pakkulan. Huolellisesti irtautti hän sen koivun kyljestä ja kantoi kuin karitsan mökilleen—se oli siihen aikaan, kun hän vielä oli mökillisenä. Kesän hän sitä kuivaili ja aina väliin tarkasteli ja talven pitkän sitten puhdetöinään vuoleskeli. Oman näköisensä hän siitä teki, leveäleukaisen, turpeahuulisen, lituskanokan, suun ison ja huulet paksut kuin hänellä itsellään.
On nyt kesäinen ehtoo, kylpenyt on Matti ja syönyt täyteisensä aterian ja laitakse koppaansa täyttämään. Kerput tuoksuu tuvan orsilla ja piennarheinät lattialla. Suu on totinen, pielessään käyrä varsi, yhdestä puusta tehty, mutta silmä hymyilee, ja housuntaskusta pullahtaa ulos pehmeä pallo, häränrakkoinen kukkaro, täynnä muhottavia rouheita.
Ei ole Matilla enää aikoihin ollut iloa omista viljelyksistä, pois hän on joutunut pelloiltaan toisten ojia kaivamaan ja kasakkana vieraiden kaskia viertämään. Yhden on kuitenkin itselleen pellon pidättänyt, tupakkamaan, entisen isäntätalon tallin taa, kahden ulkohuoneen nurkkaukseen etelän puolelle, että lämmin oikein heijastaisi seinistä kylminä öinä.
Niinkuin ikkunakukkia hoitaa Matti taimiaan, kastelee niitä väkevillä vesillä, kitkee rikat, riipii pois liiat kukat ja tähystelee poutaisina iltoina taivasta ja tuulia ja pistäksen välistä yölläkin ulos kopeloimaan, onko maa kuurassa. Eikä ole halla vielä milloinkaan saanut Matin toukoa tuhotuksi, pois hän on korjannut elonsa, ennenkuin vihollinen on päässyt niitä puremaan, eikä ole sirppihallaakaan koskaan tullut. Ja makea on Matin tupakka, ei liioin laimea eikä liioin väkevä, sillä tarkat on hänellä taiat, miten tupakka on kuivattava, miten säilytettävä, miten hakattava ja—miten piippuun pantava.
Sukeltaa koppa nyt härän rakkoon, kerää käsi kuin hellästi ruopotellen sen rouheita täyteen, nousee koppa kukkurana piilostaan ja istahtaa taas huulille varren varaan, sill'aikaa kun rakon suu verkalleen kuroutuu kiinni ja kukkaro solahtaa vasempaan housun taskuun eikä koskaan oikeaan.
Malttaa Matti keittää ja malttaa jäähdyttääkin, ei pidä kiirettä tulen teolla, vielä on iltaa istua ja poltella, ja huono on hätäisen työn jälki. Ja tyynesti ja perinpohjaisesti ja silmillään myhäellen käy hän uhritultansa tekemään.
Ei hän ole niitä, jotka omia tekojansa kehuvat ja moittivat toisten, mutta siitä hän silloin tällöin ylpeilee, ettei ole vielä eläessään piippuaan tulitikulla sytyttänyt. Ei luota hän noihin sähisijöihin, jotka sylkevät silmille kuin äkäiset kissat ja sammuvat tai ovat syttymättä juuri silloin, kun niitä enimmän tarvitset. Matti tahtoo tekemällä tehdä tulensa ja tekee sen aina tuluksillaan.
Ja monet ovat ne muistot nekin, jotka Matilla taulantekoon liittyvät. Ei hän kaiva kertaakaan tulirautaa liiviensä taskusta, sijoita taulaa piin päälle ja iske siitä välkkyviä kipinöitä, ettei aatoksensa saattaisi häntä etäisille saloille, missä kääkkyräiset koivut kääpiä hedelmöivät ja minne ei nykyinen nuori kansa enää tietä tunne. Kerran vuodessa, juhannuksen jälki viikolla, kun kevättouot on tehty eikä vielä ole aika heinään lähteä, katoo Matti kontti selässä ja kirves kainalossa erämaille, syvenee sinne synkimpiin korpiin, viettää yöt nuotiolla ja palaa sieltä selässään kannannainen kuorma kääpiä, metsässä jo valmiiksi vuoltuja. Tarkkaan hän tietää, minkä mistäkin löysi, minkä notkosta, minkä vaaran rinteeltä, minkä sen huipulta.
Jo välähtää kipinä Matin piistä ja melkein aina ensi iskulla sattuu taulaan ja sen sytyttää. Toista on taulatuli kuin tulitikun tuli, ei pistä nenään, kytee siivosti ja levittää tupaan lemua kuin palava suoperkkiö autereisena kesäiltana. Ja saman tuoksunsa antaa se tupakallekin, jonka se hellävaroen sytyttää. Rouheet ritisevät ja kohoavat kukkuralle. Matti painaa niitä vähän peukalollaan, kohentelee, laittelee. Ja kun luonnonvoimat piipun kopassa ovat asettuneet ja savu alkanut tyydyttävästi vaeltaa vanhaa väyläänsä kopasta varteen, varresta pullistuvaan poskeen ja siitä toisen suupielen kautta ulos, samalla kun koppakin joka imaisulle pullahuttaa pyöreän pilvensä ylös ilmaan, kumartuu Matti kyynärpäineen polviensa varaan ja vaipuu mietteisiinsä.
Ilta on pimennyt, tuli vain tuikkaa kopasta ja sen hiilloksen valaisema savu ruskottaa tuvan mustaa seinää vasten. Mitä miettii Matti istuessaan siinä syrjässä muista, heidän puheisiinsa sekaantumatta? Paljon on ollut hänellä huolia, paljon puutetta. Halla vei viljat ja ajoi mökiltä. Vaimo kuoli, lapset hajaantuivat maailmalle. Selkä on kangistunut, käsivarret koukistuneet, raskaasti nousee jalka, sivuja pakottaa ojalla. Kun on illalla työstä uupunut, laskeutuvat nämä muistot lisäpainoksi mielen päälle. Mutta silloin tuprahtaa unhotuksen tupakka ja loihtii esiin toiset muistot, nämä tupakkamuistot: kun hän koppapuun löysi, kun taulakääpiä haeskeli, tupakkamaata vaaliskeli ja sitten näin piippuun pisti, pisti työhön lähtiessä aamulla, työstä tultua illalla ja silloin tällöin keskipäivälläkin ojan laidalle istahtaessaan. Niiden muistojen savuun, niiden ainoain iloisten, mitä hänellä on, häipyvät Matin entiset murheet ja niihin peittyvät tulevatkin huolet: kuka minulle tupakan kasvattaa, kuka noutaa minulle taulatarpeet, kun en enää itse jaksa? Vaan vielähän noita on entisiä kasvuja ainakin viideksi vuodeksi ja on ennen tehtyä taulaa vuosikymmeniseksi, ja ehkä tämä koppanikin loppuikäni kestää. Ja mitäpä häntä huolia huomisesta…
Pohjilleen on palanut piippu Matin näitä miettiessä, räiskähtää vielä viimeisen kerran ja sitten sammuu, muistuttaen Matille, että jo on maatamenon aika käsissä.
Ennen sitä käväisee hän kuitenkin katsomassa tupakkamaataan. Isolehtisenä kuhottaa Matin vilja ja on pimeiden öiden tultua alkanut yhä paksumpaa vartta työntää. Ei ole vielä pelkoa pakkasesta, pilvessä on taivas, ja lempeästi liehtoo tuuli etelästä järven yli.
Penkilleen painautuu Matti, piippu ja kukkaro päänsä pohjissa. Ei ole hänellä muita vartioitavia aarteita, eikä hän ketään kadehdi. Mutta minä luulen, että on paljon niitä, jotka kadehtivat Mattia ja hänen rauhoittavia tupakkatunnelmiaan ja jotka olisivat onnellisempia, jos ei heillä olisi sen suurempia aarteita vartioitavina kuin on Matilla.
KANNIKKA
Juna kulki pitkänä talvipuhteena autiota sydänmaan rataa. Vaunu oli melkein tyhjä, ulkona oli pimeä ja tuprutti lunta.
Seisahduttiin jollekin nimettömälle pysäkille, ei ollut ketään meneviä, tulijoita oli yksi. Hän tuli varovasti ja arasti,
