on kalamiehen perisynti. Sillä on hänen rinnassaan kaikki viihtymisen edellytykset. Kyllähän naapurin täyteläinen apilapeltokin puree sen mieltä, jonka niitty aidan takana kasvaa sammalta, mutta ei se semmoinen kuitenkaan koskaan karvastele siinä määrin kuin toisen pullea nuotanperä, silloinkun itse ihan vierestä vedät tyhjän apajan. Ei ole kovin kaukana se maailmanaika, jolloin suomalaiset elivät vain kalastuksesta ja metsästyksestä. Sentähden meissä, heidän jälkeläisissään, kateus ja pahansuopaisuus rehoittavat vielä vereksimmillään. Lankesin lankeamistani niin syvälle, että minun oli oikein hyvä olla niinä iltoina, kun toverini ei saanut mitään, ja vielä parempi silloin, kun häneltä pääsi kala. Sen ilon hän, hauska kyllä, valmisti minulle tuon tuostakin, sillä kun hän ei malttanut uuvuttaa, vaan pyrki ottamaan väkisin, särkyi häneltä pyydyksiä ja katkeili tapseja ja murtui kalan leukoja vähäväliä. Koetin turhaan torjua tätä syöpäläistä sydämestäni. Tunsin pääseväni siitä vasta sitten, kun itsekin olin saanut ison.
Mutta samalla olin selvillä myöskin siitä, että minun ei maksanut vaivaa yrittääkään, niin kauan kuin toverini kalasti. Jos onni koskaan kääntyy minulle suotuisaksi, niin kääntyy se vasta sitten, kun hän on lähtenyt. Ja mahtoi lähteä niin pian kuin suinkin! Onhan hän jo ottanut osansa, luulisi hänen saaneen pahimman syyhynsä saunoitetuksi. Onko nyt urheilijan arvoista suolauttaa korvomääriä? Silakanpyyntiähän se on semmoinen eikä lohen… Olisin tietysti itsekin nuolaissut, jos olisi tipahtanut.
Vihdoinkin toverini lähti. Hänen kalakorvonsa kannettiin veneeseen ja hän soudatti itsensä yöksi laivaan. Nyt oli minun vuoroni. Tunsin heti ruumiissani kuin jonkinlaisen vapautuksen. Oli niin kuin olisi jokin lumous lauennut, kirot peruutetut. Ensi yönä se tapahtuu siksi, että hän on mennyt. Sillä paitse että kalamies on kateellinen, on hän myöskin taikauskoinen. Jos se ja se tulee (esim. akka vastaan), jos se ja se lähtee (esim. harakka tai närhi puusta), niin se vaikuttaa päivän tulokseen. Kalamiehen taikoihin kuuluu sekin, ett'ei saa olla uskovinaan saaliin saamiseen. Kalaan valmistautuessaan ja sinne mennessään hänen pitää vakuutella itselleen, että se tapahtuu suotta, noin vain ilman aikojaan … lähdenmähän … menenmähän … ei sillä väliä, saanko tai olen saamatta.
Ja niihin kuuluu vielä, että kalaan on mentävä salaa … kun pääsee pujahtamaan kenenkään näkemättä, silloin on aina suurimmat toiveet. Ja kun isäntä, jonka luona asuimme ja joka oli minulla haavimiehenä, tuli tuumimaan, että eiköhän olisi lähdettävä ottamaan sitä suurta, vastasin siis haukotellen ja niin välinpitämättömästi kuin voin:
–Ei taida viitsiä … kyllä minulle riittää pienetkin … ja eikö tuolta jo lie otettu, mikä on otettavissa.
–Voi toki, kyllä siellä niitä vielä on … kun käy välisuvannossa semmoinen pätke, että kuuluu pihaan asti.
–Eivät ne näy minun tarjouksistani huolivan.
–Koettaisittepahan kerran tuoreella salakalla.
–Onko teillä salakoita?
–Pojat näkyvät onkineen viskaimen täyteen.
–Taitaa nyt kuitenkin jäädä menemättä.
Mutta tuskin oli hän mennyt, kun aloin laittaa kuntoon täkypyydystä. Hain salakan viskaimesta, jonka pojat olivat asettaneet porstuaan ja kiinnitin sen koukkuvehkeeseen. Useampia en ottanut mukaani, ja siinä oli taas taika siinäkin. Olin ollut huomaavinani, että jos varustautuu liiaksi koskelle lähtiessään, se ei ole hyväksi. Minähän vain pilanpäiten … ilman aikojaan … lätkäytän kerta pari, sitten tulen pois. Menen vain kuutamoon käyskentelemään. Älkää luulko, lohet, että tämä on niin tärkeää, minulle on ihan yhdentekevä, otatteko vai ette…
Mutta minun sisimpäni jo vapisi ja jalkanivelissä oli tunne, niinkuin olisi pian täytynyt riipaista kuin juoksuun jonnekin minne tahansa, vaikka metsään. Kaikkialla nukuttiin, sekä meillä että muissa taloissa kahden puolen koskea. Oli täyden kuun aika. Välistä paistoi kuu täydeltä terältä, välistä verhoutui taivas hienojen, hiljalleen ajelehtivain hattarapilvien peittoon. Tullakseni onkimapaikkaan oli minun kuljettava ensin vähän maantietä, sitten myllyn ohi ja sillan yli, jonka korvasta kääntyi jalkapolku lehdon läpi välisuvantoon ja niskaan.
Sillalle näkyi koko koski ylhäältä alas asti. Kuu paistoi pitkin koskea ja valaisi sen yhdeksi ainoaksi välkkyväksi hopeavyöksi. »Ves' kiehahtaa, ves' kuohahtaa, mies yksin ongell' on», niinkuin muistaakseni Goethe jossakin laulaa. Ja minusta tuntui kuin ei koko maailmassa olisi milloinkaan ollut muuta ääntä kuin kosken kohina, eikä muuta olemassaolevaa kuin kuu ja sen pilvet, koski ja minä ja ne suuret lohet, joita ei nähnyt, mutta jotka parhaallaan nousivat sinne, minne minäkin olin menossa, hyökäten eteenpäin kiven huopeesta toiseen. Näin yöllähän ne nousevat, rappu rapulta, pysähtyäkseen Välisuvantoon, jossa niitä sitten parhaina kutupäivinä seisoo satoja rinnakkain, päällekkäin—niin suuria, ettei niitä milloinkaan semmoisia ole saatu ongella eikä verkoilla, ei muulla kuin tuulaalla ennen vanhaan. Ne katkovat kaikki koukut, repivät kaikki verkot. Suurin ongella saatu, toverini saama toissa kesänä, oli kahdeksankiloinen, mutta siellä on
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.
