tultu rantaveräjälle, ja hän pudotti kaikki puut alas, viitsimättä kumartua tunkemaan niiden välitse. Ja sitten hän heittihe pehmeässä pyöreässä juoksussa penkereeltä alas uimahuoneelle.
Uimahuone on lämmin, ja järvelle päin avatusta ovesta tulvii auringon valo häikäisten sisään. Seinät tuoksuvat viileää puhdasta puuta, siinä on veden tuoreutta ja pihkaisen mäntymetsän kiihoittavaa kuivuutta sekaisin, ja melkein hekkumallisella tunteella koskettaa jalka päivänpaisteesta kuumuneita lattialautoja. Verkalleen ja tahallaan viivytellen tuota nautintoa, jota tuottaa hitainen riisuutuminen, päästeli Olavi vaatekappaleen toisensa perästä ja asetti ne huolellisesti penkille. Hänen vaatteuksensa oli erityisen aistikasta kuosia, yksinkertaista leikkeeltään, tekotavaltaan ja muodoltaan, mutta hienoa, tukevaa ja tarkoituksenmukaista englantilaista ainetta. Liinavaatteetkin olivat kuin hänen mitallaan tehdyt ja puhtaat ja pilkuttoman valkeat, niinkuin hän olisi ajatellut sitä mahdollisuutta, että tarpeen tullessa täytyisi voida niissäkin esiintyä. Takin, liivit ja kauluksen pois pantua oli hän yhtä hienosti puettuna ilman niitä kuin niissäkin.
Pastori oli suurella vaivalla saanut saappaat jalastaan ja seisoi keskellä lattiaa leveät lahkeet lyhyissä, harmaissa sukanvarsissa. Housut olivat putoamaisillaan paksuilta lanteilta ja henkselit kierossa. Toisen henkselit herättivät hänen huomiotaan.
–Näytäpäs … käännypäs … minkälaiset sinulla on mäkivyöt … ka, tuommoisten rissain kanssa … mistä sinä olet ne saanut?
–Ne ovat Pariisista … uusinta patenttia.
–Elähän, nepä ovat helkkarin mukavat … se juoksee, näenmä, tuo nuora noissa rissoissa sitä mukaan kuin kumartuu … kumarrupas vielä vähän … minunkin pitäisi saada tämmöiset, minulta kun napit tinkivät alituisesti raksahtelemaan … paljonko nämä maksavat?
–Kymmenen frangia muistaakseni.
–Onpa niillä hintaa … onpa vähän hävyttömänlaisesti hintaa … mutta kun ne on patentit … eiköhän nuo jonkun ajan perästä huojistune?… Sielläkö ne on tehty nämä housutkin!
–Siellä.
–Onkohan tuo oikein lujatekoista tuo vaate?… Mitä kangasta se on?
–Cheviot'ta.
–Vai niin, vai seviota … maksaakohan tuota kyynärä paljon?
–Koko puku maksoi sata viisikymmentä frangia.
–Vaan onpahan tuosta vähän ommel ratkennut … pitää sanoa eukolle, että pistää kiinni … käytkö sinä villapaidassa kesälläkin?
–Tämä on niin hienoa, silkinsekaista villaa, ettei se kuumenna.
–Hienoapa on … on se minullakin villapaita talvella, mutta heitin pois silloin kun talvikontinkin, kun tahtoo vähän liiaksi hiottaa lihavaa miestä.
He valmistautuivat heittäytymään veteen, joka oli kirkasta ja puhdasta ja jonka läpi kuulti hieno, kova hiekkapohja. Pastori joutui ensiksi valmiiksi. Viimeksi riisui hän silmälasinsa uimahuoneen ikkunalle ja sukeltautui kuin hylje veteen, puhkuen ja päristen mielihyvästä ja tyytyväisyydestä.
–Huhhuh! kun tämä tuntuu hyvältä hikiseen ruumiiseen. Nakkaapa se saippua sieltä ikkunalta!—ja intohimoisen nopeilla liikkeillä hankasi hän pyöreät, punaiset kasvonsa valkeaan vaahtoon, syöksi päänsä umpisukkeloon, saippuoi itsensä vielä kerran, huuhtelihe taas ja jäi sitten liikkumatonna kellumaan veden päälle selälleen.
Olavi seisoi vielä ovella ja paahteli solakoita, sopusointuisia jäseniään auringon paisteessa. Sitten nakkautui hän yht'äkkiä notkealla heitolla veteen ja ui kauan aikaa umpisokkelossa, ruumis paistaen veden läpi. Rauhallisesti kuin vesilintu pudisti hän sitten veden tukastaan, ja teki sanaakaan sanomatta liukkaasti ja keveästi pitkän kierroksen selemmälle.
–Olet sinä lihonut sitten, kun viimeksi tapasimme, sanoi Olavi, kun he olivat nousseet järvestä ja kääriytyneet lakanoihin.
–Jokohan vähän olisin.
–Ja yhtä hyvä terveys nyt kuin ennenkin, kun selvisit pahimmasta kohmelostasi saatuasi vähän löylyä niskaasi, tai menit, kun oli yö valvottu, suoraan Kaisaniemestä Råberghin luennolle.
–Kävin minä toki sillä välin kotonakin silmäni pesemässä. Vaan sinä olet laihtunut.
–Kaikkihan laihtuvat ulkomailla.
–Hyvinkö sinä muuten siellä viihdyit? … mikäpäs siinä iloisessa maailmankaupungissa, tietäähän sen, jos olit entistä poikaa.
–Mitenkä niin entistä poikaa?
–Ei mitään, ilman minä vain leikillä … joko opit kielen miten?
–Ymmärrän minä kaikki ja puhunkin tavallisesti.
–Sinä otit tunteja?
–Otin tunteja, ja sitä paitsi oli minulla jokapäiväistä harjoitusta.
–Asuitko perheessä?
–Asuin omassani.
–Että mitenkä?
–Omassa perheessäni…
–Oliko sinulla tyttö itsepäällesi? kysyi pastori iskien silmää lasiensa yli ja naurahtaen viekkaasti.
–Se on tietty se … niinkuin kaikilla muillakin.
–Se on sitä elämäänsä se…
–Mitäs pahaa siinä on?
–On siinä toki … vai niin, vai niin … no tuota … se oli näet semmoinen grisetti.
–Mimmoinen grisetti?
–Eikös niitä sanota … mitenkä niitä … elikkä mitä koketteja ne on … niitäpä niitä kameelidaameja!
–Se oli tavallinen ompelijatar … muistele vain vähän omia ylioppilasaikojasi!
–Mitäs niistä vanhoista nuoruuden hullutuksista … menisit sinäkin naimisiin, se se on kuitenkin kaikista parasta, kun on oma eukko.
–Siltäkö tuntuu?
–Ei se siitään elämä somene, avioelämästä.
–Vaan somiapa ne olivat nekin ajat, kun asuttiin yhdessä Vladimirinkadun varrella ja kuljettiin Esplanaadissa iltaisin—vai mitä?
–Anna niiden olla muistelematta, eläkä viitsi niistä kenellekään puhua täällä maalla, jos satuttaisiin nuorten miesten seuraankin.
–Mitäpä minä toki niistä, olenkos minä ennenkään puhunut?
–Etpä et, eipä sillä, eipä sillä … vai niin, vai oli sinulla oikein oma nimikkosi siellä … oliko tuo nuori ja kaunis? … eipähän ilman…
–Olihan se sievä tyttö, niinkuin kaikki pariisittaret.
–Kaikkihan ne niitä kehuu…
Hän katseli, silmät vähän
