olevankaan nykyisyyttä, eikä olevan tulevaisuudesta tietoa, on niillä ollut entisyys, joka ei voi hävitä, koska ei mikään häviä. Koska ei häviä meren vaahtokaan, vaan muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa se, joka haihtui, vaan vettä, joka iät kaiket elää, liikkuu ja läikkyy."
Jotain semmoista puhuit silloin, kun vielä voit. Et kauankaan senjälkeen enää voinut. En ymmärtänyt sinua silloin, et saanut minua silloin siivilleni. Kai elämänlähde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin kätkettynä, mutta minulla ei silloin ollut sitä kaivonkatsojatietäjän taikasauvaa, jonka avulla olisin sen löytänyt, ei sitä tuoretta oksaa, joka olisi taipunut sinnepäin, missä kaivo oli kätkettynä.
Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tähän asti tietämätöntä, minulle kätkössä ollutta elämänlähdettä kohti.
Käyskelin täällä kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu liikahda, ei oksa, ei puu, eikä valvo muu kuin valoisa, viileä kesäinen yö, ja jossa sinä nukut jossain kuin sadun prinsessa—niin yhtäkkiä levähtää eteeni kuin valoisalle vaatteelle häilähtelevä sarja eletyn elämäni kuvia joista en tiedä, mistä ne saavat valonsa, mutta joissa näen liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni—enkä ainoatakaan onnetonta. Vaelsin eilen pimeässä, haparoiden eteenpäin, kopeloiden käsin ja jaloin, kiukutellen elämän kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta. Niinkuin kerran vuoristossa, missä pimeä yllätti, sakenemistaan saeten. Ja yhtäkkiä alkaa siellä koko taivas salamoida, mutta ei jyristä, valot syttyvät ja sammuvat ja syttyvät uudelleen ja alinomaa, välähdellen vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisiltä jäätiköiltä ja lumihuipulta toiselle ja sieltä alas, niin että kuljettavani polku yli kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja turvallisena kuin päivällä…. Onnemme parhaat hetket, ihanimmat elämyksemme, suuret ja pienet, elämämme huiput, olen nähnyt ja näen ne ylösnousseina, uskosi herättäminä kuolleista. Ne ovat siinä ja tuolla ja kaikkialla ympärilläni. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa, tämä lumottu puutarha herää ja sinä nouset puutarhan pihlajan alta ja tulet vastaani niinkuin silloin—muistathan—kun siitä ensi kerran ojensit minulle kätesi ja kun minä ujona ja mykkänä en saanut sanaakaan sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sinä kasvojesi ilmeellä itse sanoit itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitään ole hävitetty, erämaa kukkii, koko maailma on ennallaan—niinkuin tämä talommekin, josta en ikinä lähde—sanoinhan jo: minä jään tänne enkä koskaan lähde.
Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myöskin muu maailma ehkä niitä tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessä ja epätoivossa eivätkä tiedä, missä on heidän elämänsä lähde ja miten se on löydettävissä.
Niitä nousee minulle joka askeleella kuin kukkia keväisellä niityllä. Niitä on yhtä paljon elämäni varjoisilla alangoilla kuin sen päiväisillä rinteilläkin. Onko niitä todella voinut olla siellä niin paljon? Musta, kylmä maa peittyy kokonaan niiden alle, näen ne kunkin erikseen, voin laskea ja luetella ne, etäämpää näen niitä loppumattomasti toisen toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi. Saan niitä, milloin tahdon, sylini täydet, sirotan ne kaikkialle kaduille, hävitetyille paikoille, levitän ne kuin purppuravaatteen kuningasten kulkea,—ei kuningasten, vaan kerjäläisten, meidän kaikkien, joilla ei näyttänyt enää olevan mitään onnea, ei ainakaan omaamme. On, on, vaikka emme sitä tiedä emmekä ymmärrä.
Minä vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhjä tuohinen kädessä laahusti kotiinsa päin marjasta, missä ei koko päivänä ollut mitään löytänyt, ja yhtäkkiä yllättää mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella—tuolla, tuolla niitä punoittaa suuria, meheviä, kuinka paljon tahansa, enemmän kuin mihin astia riittää ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen tulisi ja veisi, minkä minä olen löytänyt—ei, tulkoot kaikki, koko maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitään, sillä minulla on nyt yllin kyllin onnea loppuiäkseni, kun ammennan uudelleen entisen elämäni onnet.
Tunnen yhtäkkiä voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja voihkaa ja kärsii ja näyttää kuolleen valkoisen vaipan alle, pääsee rauhaan, iloitsee eikä näytä muistavan muuta. Ei kesäinen tyyni lampi lipattavine laineineen muista talvellista jääpeittoaan, ei lehto hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtiä, ei tyven meri myrskyä, ei kukkaniitty kuloa. Miksi minä sitten murheitani ja kärsimyksiäni!
Sillä ethän olekaan kuollut. Jos olit, herätin sinut henkiin. Houkuttelin sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistäsi. Sinä luot itsellesi ja minulle ja meille taivaan täällä, heräät hengettärenä, joka käy talosta taloon, majasta majaan niitä kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin niille, jotka eivät jaksa uskoa elämään kuoleman jälkeen, mutta eivät myöskään kuolemaan elämän jälkeen, vaan tahtovat elää uudelleen sen, mikä tässä elämässä oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elämä.
Ajattele, että onnettomuutta ei ole, kun sitä ei anna olla. "Onhan sitä tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita, ja erämaassa valkenevia luita." Olkoon, mutta katso myös hongikon humisevaan holviin ja tähtää kauas taivaanrantaan päin, mistä kosteikon palmu viittoo tietä. Elkää välittäkö siitä surkeudesta, minkä näette, niin ette näe. Kieltäkää tosiasiat, niin niitä teille ei ole. Opetelkaa hymyilemään, silloin kun teillä on suurin suru. Käykää onneen niinkuin kukka aurinkoon päin silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmälläkin säällä, yölläkin, napaseutujenkin yössä. Kääntykää siihen päin niinkuin islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkää odottaen, että ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kääntyneinä itään imeäksenne siitä itseenne heti ensimäisen onnen auringon säteen.
Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkää muistako suota, johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja pääsitte sen reunaan ja riensitte ylös vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan meillä juuri niin! Minä tahtoisin antaa kaikille tämän elämänviisauden ohjeen. Muistatko, mitä me lastemme haudalta palattuamme päätimme? Sinä sanoit: "Koettakaamme olla, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Tasotamme sen, kylvämme siihen kukkia. Emme pane hautaristiä, vaan vihreän puun, jossa ei ole syntymä- eikä kuolinvuosia, ja joka vain vihertää ja tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidän, niinkuin se on ollut ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten järjestänyt. Jos kaikki vääryys ja kauheus, mitä maailmassa yleensä on tapahtunut, alati eläisi muistossa ja mielissä, täytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta itsensä sovitukseksi. Ei mitään sovitusta, ei mitään uhria—ei mitään anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me—niinkuin sinä teit niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi kätkenyt itseensä kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensä myrtymykseen, omien veriensä myrkytykseen." Se oli sinun oppiasi tämä, sinä aioit elää sen mukaan. En tiedä, mistä olit sen saanut—ehkä oli se verissäsi perintönä joltain esi-isältä tai esi-äidiltä, paljon kärsineiltä ja paljon kestäneitä, jotka eivät koskaan nostaneet kättään kohtaloaan kirotakseen, vaan tyytyivät siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen täytymys ja tyytymys, jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestäneet vanhojenkin isojen vihojen kauhut: meidän on kestettävä näiden uutten, sinä sanoit, ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri, sinä olit heistä tulos. Meidän vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehän mekään omalla tavallamme muuta kuin uskoneet.
Tunnen, että minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen aiheet kokoontuvat kaikkialta, missä ne ovat hajallaan kuin Lemminkäisen ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lähetti mehiläisen taivaasta noutamaan niille hengen. Sillä sinähän menit sinne vain tullaksesi ja tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin
