ykseyttä. Persoonallisen jumaluuden ideasta tulee näin ollen uskonnollisen kypsyyden mitta, kunhan uskonto on ensin muovannut käsityksen Jumalan ykseydestä.
1:5.11 (29.1) Alkukantaisella uskonnolla oli monia persoonallisia jumalia, ja ne oli muovattu ihmisen kuviksi. Ilmoitus vahvistaa paikkansapitäväksi käsityksen Jumalan persoonallisuudesta, käsityksen, joka on olemassa vain mahdollisuutena tieteellisessä väittämässä ”Ensimmäisestä Aiheuttajasta” ja johon vain varauksellisesti vihjataan filosofisessa ideassa ”Universaalisesta Ykseydestä”. Vain kysymystä persoonallisuuden kautta lähestymällä luotu voi alkaa ymmärtää Jumalan ykseyttä. Ensimmäisen Lähteen ja Keskuksen persoonallisuuden kiistäminen merkitsee, että on valittava kahden filosofisen dilemman, nimittäin materialismin ja panteismin, välillä.
1:5.12 (29.2) Jumaluutta pohdittaessa pitää persoonallisuuden käsite riisua ruumiillisuudesta. Sen paremmin ihmisessä kuin Jumalassakaan ei aineellinen ruumis ole persoonallisuuden kannalta välttämätön. Ruumiillisuuden edellyttämisen erehdys näkyy inhimillisen filosofian kummallakin äärisuunnalla. Materialismi väittää, että sen jälkeen kun ihminen kuolemassa menettää ruumiinsa, loppuu myös hänen olemassaolonsa persoonallisuutena. Panteismin mukaan taas siitä, ettei Jumalalla ole ruumista, johtuu myös se, ettei hän liioin ole persoona. Ihmisen yläpuoliselle tasolle kuuluvaa tyyppiä oleva, etenevä persoonallisuus toimii mielen ja hengen liitossa.
1:5.13 (29.3) Persoonallisuus ei ole yksinkertaisesti vain yksi Jumalan attribuutti; mieluumminkin se edustaa koordinoidun infiniittisen olemuksen ja yhdistyneen jumalallisen tahdon kokonaisuutta, joka tulee esiin täydellisen julkitulon ikuisuudessa ja universaalisuudessa. Persoonallisuus on — korkeimmassa merkityksessä — Jumalan julkitulo universumien universumille.
1:5.14 (29.4) Koska Jumala on ikuinen, universaalinen, absoluuttinen ja infiniittinen, hän ei kasva tiedossa eikä vartu viisaudessa. Jumala ei hanki kokemusta siten kuin finiittinen ihminen voisi olettaa tai ymmärtää, mutta oman ikuisen persoonallisuutensa maailmoissa hän kylläkin nauttii siitä, että hänen minuutensa toteutuminen jatkuvasti laajenee, ja tietyssä mielessä tuollaiset laajentumiset ovat verrattavissa evolutionaaristen maailmojen finiittisten luotujen harjoittamaan uuden kokemuksen hankkimiseen ja ovat analogisia sen kanssa.
1:5.15 (29.5) Infiniittisen Jumalan absoluuttinen täydellisyys panisi hänen kärsittävikseen ne hirvittävät rajoitukset, jotka kuuluvat täydellisyyden kvalifioimattomaan lopullisuuteen, ellei tosiasia olisi, että valtavassa maailmankaikkeudessa Universaalinen Isä osallistuu suoraan jokaisen sellaisen epätäydellisen sielun käymään persoonallisuuskamppailuun, joka pyrkii jumalallisen avun turvin hengellisesti nousemaan korkeuksissa oleviin täydellisiin maailmoihin. Tämä universumien universumin jokaisen henkiolennon ja jokaisen kuolevaisen luodun karttuva kokemus on osa Isän alati laajenevaa Jumaluuden tietoisuutta koskaan päättymättömästä minuutensa loppumattoman todellistumisen jumalallisesta kehästä.
1:5.16 (29.6) On kirjaimellisesti totta, kun sanotaan: ”Kaikissa teidän kärsimyksissänne myös hän kärsii.” ”Kaikissa riemuvoitoissanne hän riemuitsee teissä ja teidän kanssanne.” Hänen esipersoonallinen jumalallinen henkensä on todellinen osa sinua. Paratiisin Saari reagoi kaikkiin maailmankaikkeuden fyysisiin muodonmuutoksiin, Iankaikkiseen Poikaan sisältyvät koko luomakunnan kaikki henkiset impulssit, Myötätoimija kattaa laajenevan kosmoksen kaikki mielen ilmentymät. Jumalallisen tietoisuuden täyteydessä Universaalinen Isä tajuaa koko evolutionaarisen, ajallis-avaruudellisen luomistyön jokaisen entiteetin, olennon ja persoonallisuuden laajenevan mielen eteenpäin suuntautuvan kamppailun kaikki yksittäiset kokemukset. Ja tämä kaikki on kirjaimellisesti totta, sillä ”hänessä me kaikki elämme ja liikumme ja olemme”.
6. Persoonallisuus maailmankaikkeudessa
1:6.1 (29.7) Ihmispersoonallisuus on jumalallisen Luoja-persoonallisuuden ajallis-avaruudellinen varjokuva. Eikä mitään olevaista voi koskaan todellisuutta vastaavalla tavalla ymmärtää sen varjoa tarkastelemalla. Varjoja tulisi tulkita todellisen substanssin ehdoin.
1:6.2 (30.1) Tieteelle Jumala on syy, aiheuttaja; filosofialle hän on idea; uskonnolle hän on henkilö, jopa rakastava taivaallinen Isä. Tiedemiehelle Jumala on perimmäinen voima, filosofille hän on ykseyden hypoteesi, uskonnonharjoittajalle hän on elävä hengellinen kokemus. Ihmisen puutteellista käsitystä Universaalisen Isän persoonasta voidaan kohentaa vain sillä, että ihminen edistyy maailmankaikkeudessa hengellisesti, ja käsityksestä tulee itse asiassa todellisuutta vastaava vasta, kun ajallisuuden ja avaruuden pyhiinvaeltajat lopulta pääsevät Paratiisissa olevan, elävän Jumalan jumalalliseen syleilyyn.
1:6.3 (30.2) Älkää koskaan kadottako näkyvistänne persoonallisuuden vastakkaisia näkökulmia, niin kuin Jumala ja ihminen sen käsittävät. Ihminen tarkastelee ja ymmärtää persoonallisuutta sitä finiittisyydestä infiniittisyyteen katselemalla; Jumala katsoo infiniittisyydestä finiittisyyteen. Ihmisen persoonallisuuden tyyppi on asteikon alimpana, Jumalan ylimpänä; hänen persoonallisuutensa edustaa korkeimmuutta, perimmäisyyttä ja absoluuttisuutta. Jumalallista persoonallisuutta koskevien vähääkään parempien käsitysten oli sen vuoksi kärsivällisesti odotettava ilmaantumistaan niin kauan, että paremmat käsitykset ihmispersoonallisuudesta ilmaantuvat, ja eritoten odotettava entistä laajempaa ilmoitusta sekä ihmisen että Jumalan persoonallisuudesta Mikaelin, Luoja-Pojan, lahjoittautumisen merkeissä Urantialla elämän elämän muodossa.
1:6.4 (30.3) Kuolevaisen mielessä asuva esipersoonallinen jumalallinen henki antaa juuri siinä tosiasiassa, että se on läsnä, pätevän todisteen aktuaalisesta olemassaolostaan, mutta jumalallisen persoonallisuuden käsite voidaan ymmärtää vain aitoon henkilökohtaiseen uskonnolliseen kokemukseen sisältyvän hengellisen ymmärryksen kautta. Jokainen persoona — inhimillinen tai jumalallinen — voidaan tuntea ja käsittää täysin erillään kyseisen persoonan ulkoisista reaktioista tai aineellisesta läsnäolosta.
1:6.5 (30.4) Jonkinasteinen moraalinen samankaltaisuus ja hengellinen sopusointu on välttämätöntä kahden henkilön väliselle ystävyydelle; on tuskin luultavaa, että rakastava persoonallisuus voi rakkaudettomalle henkilölle paljastaa itsestään yhtään mitään. Jotta pääsisi edes vähän lähemmäksi jumalallisen persoonallisuuden tuntemista, on tähän ponnistukseen pyhitettävä kokonaan kaikki ihmisen persoonallisuuteen sisältyvät kyvyt; puolesta sydämestä lähtevä, osittainen omistautuminen tälle asialle on oleva hyödytöntä.
1:6.6 (30.5) Mitä täydellisemmin ihminen ymmärtää itseään ja kunnioittaa kanssaihmistensä persoonallisuuden arvoa, sitä enemmän hän on isoava Alkuperäisen Persoonallisuuden tuntemista, ja sitä vilpittömämmin sellainen Jumalaa tunteva ihminen pyrkii tulemaan Alkuperäisen Persoonallisuuden kaltaiseksi. Voitte väitellä Jumalaa koskevista mielipiteistä, mutta kokemus hänestä ja hänessä menee kaiken inhimillisen kiistelyn ja pelkän älyllisen logiikan yläpuolelle ja tuolle puolen. Jumalaa tunteva ihminen kuvailee hengellisiä kokemuksiaan — ei epäuskoisten vakuuttamiseksi — vaan uskovien mielenylennykseksi ja keskinäiseksi tyydytykseksi.
1:6.7 (30.6) Maailmankaikkeuden tunnettavuuden ja ymmärrettävyyden olettaminen on samaa kuin olettaisi, että maailmankaikkeus on mielen aikaansaama ja persoonallisuuden johtama. Ihmisen mieli voi käsittää vain muiden mielten mielellisiä ilmiöitä — olkootpa ne inhimillisiä tai yli-inhimillisiä. Jos ihmisen persoonallisuus voi kokea maailmankaikkeuden, niin tähän maailmankaikkeuteen kätkeytyy jonnekin jumalallinen mieli ja aktuaalinen persoonallisuus.
1:6.8 (30.7) Jumala on henki — henkipersoonallisuus. Myös ihminen on henki — potentiaalinen henkipersoonallisuus. Jeesus Nasaretilainen saavutti tämän henkipersoonallisuuden potentiaalin täyden toteutumisen inhimillisessä kokemuksessa, sen vuoksi hänen elämästään, jonka kuluessa hän täytti Isän tahdon, tulee ihmiselle todellisin ja ihanteellisin Jumalan persoonallisuuden
