on sillä!
Marja siivilöi maitoa pöydän päässä, kun Shemeikka tuli tupaan. Käsi kaarena korkealla, kun kauhalla maitoa siivilään hulahutti. Kohisi maito, sitten lirisi, kohisi taas ja taas lirisi, käden kaaren noustessa ja laskiessa.
– Huomenta, emäntä.
– Ka, huomenta, vieras.
Ei väistänyt Marja katsetta. Vastasi siihen pitkästi, niinkuin uhalla.
Oli sunnuntaiasussa, harteilla Shemeikan silkki ja rinnassa solki.
– Vieläkö isäntä nukkuu? kysyi Shemeikka.
– Vai nukkuu! Meni jo ennen auringon nousua lahnan kutuun. Käski sanoa pitkännukkujalle, että kun nousee, ei saa päästää pois ennenkuin hän tulee … vaikka iltaan viipyisi.
Shemeikka jäi seisomaan, seuraillen Marjaa silmillään, huulilla hymy. Kun Marja oli maidon siivilöinyt, nouti hän pienen tuopin, täytti sen ja pyysi vieraan ottamaan. Shemeikka vain hymyili. Marja kysyi, hymähtäen hänkin, pitikö vieras köyhän talon tarjousta halpana, koska ei kelvannut?
– Et taaskaan, emäntä, tunne Karjalan tapoja. Meillä ei vieras milloinkaan ota itse, emäntä hänen käteensä kiidättää kaiken, mitä tarjoo. Tuulispäänä jo ovensuuhun vastaan lennätetään.
– Saahan tämän lennättää! – ja Marja tempasi pöydältä haarikan ja vei sen Shemeikalle. Shemeikka nosti sen huulilleen.
– Antaja meillä odottaa, kunnes vieras on maljansa pohjaan tyhjentänyt.
– Kaikkiko täytyy tehdä niinkuin siellä? nauroi Marja.
– Kaikki, sanoi Shemeikka totisesti ja mulautti silmiään tuopin laidan yli.
– Eikö olisi parempi niin, että maassa maan tavalla?
– Ei, sanoi Shemeikka totisesti yhtä ja teennäisen juhlallisesti ja ojensi Marjalle tuopin. – Marja nauroi katketakseen sen kujeille, viedessään tuoppia takaisin pöydälle.
– On nyt urhon turpa maidossa kuin vasikan!
Shemeikka ei pyyhkinyt partaansa, lipaisi sitä vain vähän kielellään ja virkkoi yhä samaan tapaan:
– Se oli toinen kaunis Karjalan tapa. On vielä kolmaskin, kaikista kaunein. On vierahan parta pyyhittävä sen, joka sen tahrii.
Nopealla, välähtävällä liikkeellä ojensi Marja hänelle esiliinansa vyöltään, mutta yhtä nopealla tempasi Shemeikka häntä niskan takaa, samalla kun toisella kädellä kohotti leukaa ja painoi pitkän suudelman hänen huulilleen. Marja tunsi voimakkaan voivuttavan rinnan ja näki tummat, kiehahtavat silmät; Shemeikka tunsi pehmoisen poven ja näki raukenevan, ummistuvan katseen.
– Ei saa, sanoi Marja laimeasti ja jos ei olisi päässyt pois, olisi siihen lyykähtänyt – ja jalka oli paetessa raskas kuin sen, joka unissaan pakenee.
Shemeikka meni hitaasti ja tyynesti ulos ja istahti rappusille. Marja kulki ohi.
– Ei saa vieras toista kertaa semmoista tehdä.
– Ka, minkä tähden ei?
– Jos joku olisi nähnyt?
– Senkö tähden ei?
– Eikä muutenkaan. On luvattava. En uskalla tuoda ruokaa pöytään.
Se pyysi sitä niinkuin ei olisi itse omin voimin kyennyt, melkein rukoilevin silmin ja ilmein.
– Luvataan sitten. Saaneeko katsoakaan?
– Katsoa saa.
– Onpa hyvä, ettei tarvitse ummessa silmin.
Marja hymähti hämillisen hellästi… Pilkkasiko se?
Syötyään loikoili Shemeikka pihamaalla, lämpimässä paisteessa, selällään, kädet niskan alla. Marja väijyi tuvan ikkunassa, kasvot kalpeina ja jäykkinä lasia vasten, povi kohoillen, silmä hivellen kaarevaa rintaa ja jalkojen jäntevää jousta, kun toinen jalka toisen päällä lepäsi.
Pääskyt liitelivät ylhäällä ilmassa Shemeikan pään päällä, lämmin tuuli leyhytteli rintaa ja kaulaa.
Ei tule puheille, välttelee. Joko liiaksi arkiutin? Olisiko pitänyt varovammin viihdytellä? Mikä mahtaisi oikein pitää olla tämän lintusen houkuttelulaulu? Itseänikö kiittäisin ja kehuisin: tämmöinen solakka poika, kauppias kuulu, metsänkävijä mainio sinua haluaa! Vai häntä itseäänkö kehuisin, korvaansa kuiskuttaisin: ylen ihana olet, en ole ikinä vertaistasi nähnyt; näethän, etten mitänä voinut, kun sinut näin, täytyi halata, täytyi suudella. Yksi sulaa suruisesta soitosta, toinen iloiseen lauluun hullaantuu. Mutta mitä laulanetkin, yhteen menoon laula naisen uuvuttelulaulu niinkuin lapsen, ettei herätä ehdi. Kun kiehtomassa olet, elä vaikene, ettei lumous laukea, kun olet säkeen sanonut, heti tiedä jo toinen, millä jatkat.
Ilmaantui aittansa kynnykselle emäntä, istahti ompelemaan, ei päätään kääntänyt, ei silmäänsä nostanut. Shemeikka häntä siihen katseli, ja jo tiesi, minkä houkuttelulauluistaan hän tälle linnulle laulaa.
Hän nousi, meni ja istahti kahareisin kynnykselle, toinen jalka aitassa, toinen ulkona – ja sanoi yhtäkkiä yllättäen:
– Haastaisit minulle huolesi, emäntä nuori.
Marjan ääni vähän vavahti:
– Huoleniko? Mitkä huoleni?
– Kaikki ne, mitkä sinulla on.
– Mistä sinä tiedät, mitä minulla on ja mitä minulla ei ole vai eikö ole ollenkaan?
Shemeikka piti vähän laulunsa lomaa, sitten kosketti uudelleen soitinta, jonka jo tunsi hyvin helähtäneen.
– Ei ole rattoisa elämäsi täällä erämaassa.
Marja ei vastannut, ompeli.
– Miehesi vanha ja jörö, piikatyttösi hiljainen ja mitätön, ei vierasta käy talvikausiin, kesällä jos joku tulee, niin meneekin.
– Kun ei ole parempaa nähnyt, ei osaa kaivatakaan.
– Lähde kanssani Karjalaan hupailemaan!
Marja katsahti säpsähtäen ylös, mutta sitten taas alas.
– Ja mitä minä siellä?
Silloin tuli kiihkeä, tiukka, ahdistava kysymys:
– Ja mitä sinä täällä – tässä surkeassa maassa – semmoinen kuin sinä?
– Ja mikä tällä maalla vikana? Ja lieneeköpä muuallakaan parempi?
– He huonosti täällä naisensa hoitavat. Ei meillä niinkuin täällä niskaansa työn teolla köyristetä, ei meillä silmiänsä riihen kitkussa soaista, ei meillä kaskessa kasvojansa noeta, ei meillä selkäänsä käsikivissä katkota. Talon nuorikot täällä kuin orja-akat meillä, köyryniskat, tihrusilmät, riippurinnat,
