kioski, ja kun sen sivuutat ja käännyt vasemmalle, on aivan edessäsi, niin, aivan silmiesi edessä, puutalo, jossa ompelijatar asuu, se sama, joka ennen asui senaatin ylisihteerin luona. Tähän taloon elä mene, vaan kohta sen vieressä on toinen talo, kivitalo. Ja tämä juuri onkin hänen talonsa, sama, jossa hän asuu, Agafja Tihonovna nimittäin, morsian.
KOTSHKAREV. Hyvä, hyvä! Nyt toimitan kaikki. Sinua ei enää tarvita. Saat mennä matkoihisi.
FJOKLA. Mitä, eikö tarvita? Itsekö sinä sitte aiot laittaa häät?
KOTSHKAREV. Itse, tietysti itse. Elä sinä enää sekaannu asiaan.
FJOKLA. Oho, miten häpeämätön! Eihän se ole mikään miesten asia. Luopukaa siitä, herrakulta, heittäkää se minun tehtäväkseni.
KOTSHKAREV. Mene, mene! Elä sekaannu, senkin piipattaja. Tiedä, sirkka, missä sinun on viserrettävä! Korjaa heti luusi!
FJOKLA. Leivän riistää ihmiseltä, jumalaton. Sekaannuinkin tähän roskaan. Kun vain olisin tiennyt, niin en olisi puhunut mitään.
(Menee pois harmissaan.)
XI Kohtaus.
Podkolesin ja Kotshkarev.
KOTSHKAREV. No, veliseni! Tämä on sellainen asia, jota ei saa viivyttää. Lähtekäämme.
PODKOLESIN. Enhän minä ole vielä mitään päättänyt. Ajattelin vain vähän…
KOTSHKAREV. Joutavia, joutavia! Elä vain joudu hämillesi. Minä naitan sinut, niin ettet itse huomaa yhtään mitään. Lähdemme paikalla morsiamen luo, ja saat nähdä kuinka kaikki käy nopeasti.
PODKOLESIN. No, se vielä puuttui! Lähteä paikalla!
KOTSHKAREV. Niin, miksikä ei, hyvänen aika, miksikä lykätä? Katso nyt itsekin minkälaista on olla naimatonna. Tarkastappa huonettasi, missä siivossa se on? Tuolla kiillottamaton kenkä, tuossa pesuamme, tuossa kokonainen läjä poroa ja tupakkaa pöydällä, ja itse sitte makaa kuin mikäkin vetelehtijä koko päivän kylkeäkään kääntämättä.
PODKOLESIN. Niin, se on totta. Mitään järjestystä minun luonani ei tosin ole, tiedän sen itsekin.
KOTSHKAREV. Niin, mutta kun sinulla on vaimo, niin kaikki on toisin. Silloin et tunne enää omaa itseäsikään, etkä mitään muuta: tuossa on sinulla sohva, tuossa pieni koiranpenikka, tuolla lintunen häkissä, kaikellaista askaretta… Ja arveleppa vielä – sinä istut sohvalla – ja äkkiä tulee viereesi tuollainen pieni soma vaimon tepakka, oikea perhonen, niin sievä, ja pienoisilla käsillään hyväilee, silittelee sinua.
PODKOLESIN. No, hitto, kun tässä vain oikein ajattelee, niin löytyy todellakin kätösiä, sellaisia puhtaita, valkoisia kuin maito.
KOTSHKAREV. Eikö muuta! Eikö niillä sitte muuta olisikaan kuin pienet kätöset!.. Kyllä, veliseni, niillä on, – niin mitäpä siitä maksaa puhuakaan, piru oikeastaan tiennee, mitä heillä ei olisi.
PODKOLESIN. No, jos minä nyt sinulle puhun totta, niin minua todellakin miellyttää, kun vierelläni istuu kaunis nainen.
KOTSHKAREV. Siinä nyt näet. Nyt täytyy vain ryhtyä toimiin. Elä sinä huolehdi mistään. Hää-ruuista ja kaikesta muusta minä pidän huolen. Sampanjaa ei saa mitenkään olla vähempää kuin tusina, sano, mitä sano, ei vähempää. Madeiraa myöskin puolitusinaa välttämättömästi. Morsiamella on varmastikin kokonainen liuta tätejä ja kummeja, ja ne eivät leikistä pidä. Entä Rheinin viini? No, jääköön se, eikö niin. Niin, ja mitä sitte tulee päivällisiin, niin minulla, hyvä veli, on tiedossani hovikokki, joka, peijakas, syöttää sinut niin täyteen, ettet pääse paikaltasi nousemaan.
PODKOLESIN. Herran nimessä, sinähän käyt käsiksi sellaisella innolla, että häiden luulisi jo olevan tuossa paikassa.
KOTSHKAREV. No, miksikä ei? Miksi ne lykättäisiin? Sinähän suostut?
PODKOLESIN. Minä? En… en vielä aivan kokonaan.
KOTSHKAREV. Siinä nyt ollaan! Vastahan juuri ilmoitit, että tahdot.
PODKOLESIN. Minä vain sanoin, että mukiinhan se menisi.
KOTSHKAREV. No, hyvänen aika! Päätimmehän lopullisesti koko asian… Mitä! Eikö sinua sitte miellytä naimisessa olo, mitä?
PODKOLESIN. Kyllä.
KOTSHKAREV. No, mitä sitte tahdot? Mikä esteenä?
PODKOLESIN. Ei mikään. Tuntuu vain niin omituiselta…
KOTSHKAREV. Omituiselta?
PODKOLESIN. Niinpä kyllä. Ajattele itse: koko ikäni olen ollut naimaton, ja nyt yht'äkkiä naimisiin.
KOTSHKAREV. No, no, no… Etkö häpeä? Ei, minä huomaan, että sinun kanssasi täytyy puhua vakavasti. Puhun sinulle avomielisesti, kuten isä pojalleen. No tarkastelehan itseäsi, tarkastele huolellisesti, kuten esim. nyt katselet minua. No, mikä sinä nyt oikeastaan olet. Sinullahan, pölkkypää, ei ole yhtään mitään merkitystä. Mitä varten sinä elät. Katsopa peiliin: mitä sieltä näet. Tyhmän naaman. Et muuta. Mutta kuvittelepa mielessäsi, että sinulla on lapsia, ei ainoastaan yksi tai kaksi, vaan kenties kokonainen puolitusinaa, ja kaikki sinun näköisiäsi, aivan kuin kaksi vesipisaraa. Nyt sinä olet yksin, hovineuvos, ekspeditööri, tai aikaa myöten jokin osastonpäällikkö, Jumala sinusta selon saanee, mutta, ajattele, että ympärilläsi häärii pieniä ekspeditöörejä, sellaisia veijareita. Ne veitikat ojentavat sinulle pienet kätösensä, nykivät sinua, repivät parrasta, ja sinä vain heille koiran tavoin haukahtelet ja äriset: hau, hau, hau, urrr! No, sanopa, voitko löytää jotakin parempaa.
PODKOLESIN. Lapsethan ovat niin vallattomia: tärvelevät kaikki, heittelevät paperit hujan hajan.
KOTSHKAREV. Antaa heidän telmiä. Nehän ovat kaikki sinun näköisiäsi. Ja se se tässä juuri on pääasia.
PODKOLESIN. Mutta on se itse asiassa mukavaakin, hitto vie: semmoinen tyllerö, lepertelijä, penikka ja aivan sinun näköisesi.
KOTSHKAREV. Tietysti mukavaa ja lystillistä, tietysti. No, lähdetäänpä sitte.
PODKOLESIN. Kenties lähdetään.
KOTSHKAREV. Stepan hoi! Anna joutuin herrasi puku.
PODKOLESIN (Pukeutuu peilin edessä.) Minä ajattelen, että eiköhän pitäisi olla valkoiset liivit päällä.
KOTSHKAREV. Joutavia. Se on aivan samantekevä.
PODKOLESIN (Pannen kaulusta kaulaansa.) Kirottu pyykkäri. On niin huonosti laittanut kaulukseni, etteivät pysy mitenkään. Sinä, Stepan, sano hänelle, että jollei hän, senkin tyhmyri, osaa silittää paremmaksi, niin kyllä minä löydän toisen. Sulhastensa kanssa se varmaankin kuluttaa aikansa, kun ei jouda silittämään kunnollisesti.
KOTSHKAREV. Jätä nyt, hyvä veli, ja joudu. Kylläpä sinä kuhnustelet.
PODKOLESIN. Heti, heti. (Panee hännystakin päälleen ja istuutuu). Kuulepa, Ilja Fomitsh, tiedätkö mitä? Menepä sinä yksinäsi!
KOTSHKAREV. Mitä nyt: oletko tullut hulluksi. Minäkö yksin. No, kuka tässä menee naimisiin, sinäkö vai minä?
