minut rauhaan! Miksi minua kiusaatte?" ja näitä läpitunkevia sanoja seurasi toiset: "Olenhan veljesi". Ja tuo nuorukaisraukka peitti kasvot käsiinsä – ja sitten elämänsä varrella hän monta kertaa kauhistui huomatessaan, miten paljon on ihmisissä epäinhimillistä, miten paljon julmuutta ja raakuutta piilee hienostuneen ja sivistyneen ulkokuoren alla, vieläpä, Jumala nähköön! niissäkin ihmisissä, jotka maailman silmissä ovat jalosukuisia ja rehellisiä…
Ei ole helppo löytää toista ihmistä, joka niin kokonaan olisi antautunut tehtäväänsä. Ei riitä, jos sanoo, että hän hoiti virkaansa hartaudella, ei, hän hoiti sitä rakkaudella. Virassaan, tuossa alituisessa puhtaaksikirjoittamisessa, oli hänellä oma vaihteleva, miellyttävä maailmansa. Kun hän kirjoitti ilmeni hänen kasvoissaan todellinen nautinto. Erittäinkin olivat muutamat kirjaimet hänen lemmikkejään, ja niitä kirjoittaessaan oli hän vallan haltioissaan. Hän hymyili, vilkutti silmiään ja maiskutteli huuliaan, niin että hänen kasvojensa ilmeistä saattoi lukea melkein joka kirjaimen, minkä hänen kynänsä piirsi. Jos häntä olisi intonsa mukaan palkittu, olisi häh suureksi hämmästyksekseen ehkä saanut valtioneuvoksen arvon. Mutta nyt oli hän vain, kuten hänen toverinsa pilkaten sanoivat, palvellut "soljen napinreikään ja hemoroidin suoleensa".
Ei voi olla muuten huomauttamatta, että häneenkin oli sentään jonkunverran huomiota kiinnitetty. Eräs tirehtööri, joka oli hyvänluontoinen mies ja tahtoi palkita häntä pitkäaikaisesta palveluksesta, oli käskenyt antaa hänelle jotakin hiukan tärkeämpää työtä, kuin tavallista puhtaaksikirjoitusta, nimittäin kirjoittaa jonkunlainen ote jo valmiista kirjelmästä johonkin toiseen virastoon. Ero tämän työn ja puhtaaksikirjoituksen välillä oli vain siinä, että hänen tuli vaihtaa päällekirjoitus ja muuttaa muutamia verbejä ensimäisestä persoonasta kolmanteen. Tämä tuotti hänelle niin paljon työtä ja päänvaivaa, että hän tuli hiestä aivan märäksi. Hän pyyhki otsaansa ja sanoi viimein: "Ei, tämä ei suju; parasta on, että annatte minulle jotakin puhtaaksikirjoitettavaksi".
Tästä lähtien sai hän aina vaan puhtaaksikirjoittaa, ja ulkopuolella sen piiriä ei hänestä näyttänyt mitään olevan olemassakaan.
Hän ei pitänyt lainkaan huolta puvustaan, ja silläpä ei hänen virkatakkinsa ollutkaan enään viheriäinen, vaan vivahti joltain punertavanharmaalta. Hänen kauluksensa oli kapea ja matala, niin että hänen kaulansa, joka ei suinkaan ollut pitkä, pisti siitä hyvin pitkälle esiin, aivankuin niiden päätään liikuttelevien kipsisten kissain, joita kiertävät kaupustelijat kannikselevat tusinamäärin päänsä päällä. Ja aina oli hänen vaatteissaan joko heinänkorsia, tai lankapätkiä, tai jotain muuta. Sitäpaitsi oli hänellä erityinen taito, kaduilla kävellessään, osua aina ikkunoiden alle juuri silloin, kun niistä heitettiin ulos tunkioita, ja siksipä hänen hattunsa päällys olikin aina täynnä arbuusin- ja melooninkuoria ja kaikenlaista mahdollista törkyä.
Akaaki Akaakievitsch ei kertaakaan elämässään kiinnittänyt huomiotaan siihen, mitä joka hetki kaduilla tapahtui, ja jota hänen nuoremmat virkaveljensä alinomaa tarkkasivat, joiden vilkas katsekin oli niin erinomaisen harjaantunut, että huomasi heti, keneltä toisella puolella katua oli katkennut housunlahkeiden hihna, – mikä aina nosti veikeän hymyn heidän huulilleen. Mutta Akaaki Akaakievitsch, jos jotakin katselikin, näki vain kaikkialla puhtaat, tasaisella käsialalla kirjoitetut rivinsä ja ainoastaan, jos hevosen turpa, aivan hänen tietämättään tiesi mistä ilmestynyt, laskeutui hänen olalleen ja puhalsi sieramistaan kokonaisen tuulispään hänen poskeansa vastaan, silloin hän vasta huomasi, ettei olekaan keskellä riviään, vaan pikemmin keskellä katua.
Tultuaan kotiin, istuutui hän heti syömään ja särpi tuossa tuokiossa kaalisoppansa, söi sitten palan lihaa sipulin kanssa, kertaakaan huomaamatta sen makua, – söi kaiken kärpäsineen ja kaikkineen, mitä Jumala oli siihen sillä hetkellä lähettänyt. Huomattuaan vatsansa alkavan pullistua nousi hän pöydästä, otti mustepullonsa ja rupesi puhtaaksikirjoittamaan papereita, joita oli tuonut mukanaan kotiin. Jos hän ei ollut mitään mukanansa tuonut, kopioi hän omaksi huvikseen itselleen etenkin sellaisia papereita, jotka olivat huomattavia, ei kauniin käsialansa, vaan arvokkaan osoitteensa puolesta jollekin uudelle tai tärkeälle henkilölle.
Ei edes silloinkaan, kun Pietarin harmaa taivas kokonaan sammui, ja koko virkamiesmaailma söi päivällistään, kukin osaksi saamansa palkan, osaksi oman makunsa mukaan, kun kaikki jo lepäsivät virastojen kynänrapinan, hyörinän, omainsa ja muiden välttämättömien toimien sekä kaiken senkin jälkeen, minkä väsymättömät ihmiset olivat yli oman tarpeensa ottaneet tehdäkseen; kun virkamiehet kiiruhtavat käyttämään hyväkseen jäljelläolevaa aikaa päivästä, mikä kiiruhtaen teatteriin, mikä kaduille käyttämään aikansa jonkinlaiseen hattujentarkasteluun, – mikä illatsuihin tuhlaamaan kohteliaisuuksiaan jollekin viehättävälle neitoselle, jollekin pienemmän virkamiesryhmän "tähdelle", – mikä mennen – ja niin useimmiten tapahtuikin – suoraa jonkun toverinsa luo, joka asui kolmannessa tai neljännessä kerroksessa kahdessa vähäisessä huoneessa, joihin kuului vielä eteinen, tai keittiö, ja joissa näki jonkinlaisia muotiesineitä, kuten lamppuja tai joitain pikkuesineitä, jotka olivat vaatineet monta uhrausta, paastoamista ja sisällä istumista vapaa-aikoina, – toisin sanoen, silloin kun kaikki virkamiehet hajaantuvat ystäväinsä pieniin asunnoihin pelaamaan meluista vistiä, hörppimään teetä laseista kopeekankorppujen kera, vetelemään sauhuja pitkistä piipuista, kertomaan pelin välillä kaikenlaisia vanhoja juoruja, jotka olivat peräisin ylemmistä seurapiireistä, sillä juoruamisestahan ei venäläinen voi milloinkaan eikä missään tilaisuudessa kieltäytyä, – tai jos ei ollut, mistä jutustaa, kertomaan tuota ijänikuista juttua linnanpäälliköstä, jolle tultiin sanomaan, että Falkonetovin muistopatsaan hevoselta oli katkaistu häntä; – sanalla sanoen silloin, kun kaikki huvittelivat, silloinkaan ei Akaaki Akaakievitsch antautunut minkäänlaisiin huvituksiin. Kukaan ei voinut sanoa milloinkaan nähneensä häntä missään iltamissa. Kirjoitettuaan kylliksi paneutui hän levolle hymysuin jo edeltäpäin ajatellessaan, että mitähän Jumala huomenna lähettää puhtaaksikirjoitettavaksi? Niin vieri tuon miehen maallinen elämä, joka 400 ruplan vuosipalkkoineen oli täydelleen kohtaloonsa tyytyväinen. Ja hän olisi voinut mahdollisesti elää hyvinkin vanhaksi, jos ei olisi olemassa erinäisiä onnettomuuksia, joita on siroiteltu ei ainoastaan nimineuvosten vaan myös sala-, todellisten-, hovineuvosten ja kaikkien sellaistenkin neuvosten elämänpoluille, jotka eivät kellekään neuvoja anna, enempää kuin niitä keltään itsekään saavat.
Pietarissa on ankara vihollinen kaikille niille, joiden vuosipalkka pyörii siinä 400 ruplan korvilla. Tämä vihollinen ei ole mikään muu, kuin meidän pohjolamme pakkanen, vaikka sen muuten sanotaankin olevan sangen terveellisen. Tuossa yhdeksän aikoina aamuisin, siis juuri siihen aikaan, kun kadut täyttyvät virastoihin menijöistä, alkaa se jaella niin ankaria ja pistäviä näppäyksiä kaikkien nenille ilman eroitusta, ett'eivät virkamiesraukat tiedä, mihin ne lopulta kätkeä. Juuri tähän aikaan, kun ylempienkin virkamiesten otsaa kirveltää pakkasessa, ja vedet nousevat silmiin, ovat nimineuvosraukat toisinaan aivan turvattomia. Hädin tuskin juuri pelastuu paleltumasta, kun juoksee niin nopeasti kuin saattaa nuo viisi, kuusi korttelin väliä ja tömistelee sitten eteisessä vankasti jalkojaan, niin että kaikki tiellä kohmettuneet virantoimituksessa tarvittavat kyvyt ja lahjat sulavat.
Akaaki Akaakievitsch oli jo jonkun aikaan huomannut, että hänen selkäänsä ja olkapäitään armottoman ankarasti palelti, vaikka hän koettikin mahdollisimman nopeasti juosta tuon tavallisen reittinsä. Hän tuumi viimein, että eiköhän lie jokin vika viitassa. Tarkasteltuaan sitä huolellisesti kotonaan, hän huomasi, että se parista, kolmesta kohdasta juuri hartiain kohdalta oli muuttunut ohueksi harsoksi. Verka oli hieraantunut aivan läpinäkyväksi, ja vuori oli kulunut kokonaan rikki. Muuten olikin Akaaki Akaakievitschin viitta virkamiesten yleisen pilkan esineenä. Siltä oli riistetty kunniallinen viitan nimikin ja nimitettiin sitä kapotiksi. Se olikin muuten jotensakin kummallisen näköinen. Sen kaulus oli aina vuosi vuodelta pienentynyt, sillä sitä käytettiin muiden osien paikkaamiseen.
