Toiste kun paremmin sopii! Joudu, joudu, Juho!
JUHO. Saakelin renkitoimet! Ei edes sen verran ole itsensä herra, että saisi rauhassa suudella tyttöään!
(Lujaa soittoa näyttämön takana.)
JUHO. Tuossa paikassa tulen!
(Poistuu peräovesta).
HANNA (yksin). Ah, poikaseni, saat oppia aikanasi että ensiksi on vaimosi vuoro ja sitte kahvin. Ai'ot ruveta laulamaan toista virttä, kun kerta olet miehenäni; mutta luulenpa että minäkin osaan samaa nuottia, poikaseni.
(Menee takalle ja kaataa pannusta kahvia pieneen kahvipannuun, jonka asettaa kahvikantimelle ynnä kupin ja kerma-astian.)
Hanna. Alfons.
ALFONS (hennosti, murtaa teeskenteleväisesti hieman ruotsiksi). Hyvää huomenta, Hanna kulta!
HANNA (lyhyesti). Jumal' antakoon!
(Asettaa kahvikantimen pöydälle.)
ALFONS. Niin lyhyestikö Hanna tervehtää? Enkö saa mitään herttaisempaa tervehdystä?
HANNA. Minkätähden? Olihan tervehdykseni kohtelias kyllä.
ALFONS (juopi kahvia). Mutta mielisinpä toki vähän enemmän kuin kohteliaisuutta.
HANNA. Minkätähden sitä minulta odotatte?
ALFONS. No, no, Hanna. Nyt en ymmärrä sinua.
HANNA. Tiedätte varsin hyvin mitä tarkoitan.
ALFONS. En todellakaan tiedä – selitä mulle!
HANNA. Ettekö vetäisi samasta nuorasta herran kanssa, joka niin minua kiusaa?
ALFONS. Joka sinua kiusaa?
HANNA. Älkää olko olevinanne! Kukas tuopi mulle ehtimiseen, vaikka löytyy neitsyt talossa, herralta takkeja, kauluksia, mansetteja ja semmoisia, joihin mun täytyy välistä pistää nappi kiinni, välistä ommella ratkennut sauma?
ALFONS. Se on tosin synti, että niin kaunisten sormien täytyy neuloa, mutta mitä voin minä siihen?
(Tahtoo ottaa häntä kädestä.).
HANNA (lyöpi häntä kädelle). Pois käsi! Neulominen olisi kyllä paikallaan; mutta miksi minun aina täytyy itse viedä mitä olen ommellut herran tykö. Että hän kiusaa minua pyytämällä suudelmaa, että hän tahtoo minua syleillä ja että te, Alfons, sill'aikaa olette vahtina oven takana, se ei ole paikallansa, eikä ole oikein.
ALFONS. No, no, mutta suudelma kaikessa kunniassa —
HANNA. Se ei minua pahenna, mutta jos annan herran minua suudella, niin se ei olisi kunniallista.
ALFONS. Hohoi! Kuka nyt on niin tyhjänpäiväinen? Katsos, Hanna, kerranhan elämässä vaan olemme nuoret, ja täytyyhän nuoruuttansa nauttia. Kun on niin kaunis kuin sinä, niin täytyy kauneudestansa nauttia; kun tulee vanhaksi, niin on kyllä vielä aikaa käydä siveäksi ja tekopyhäksi.
HANNA. Hyi! ettekö häpeä puhua tuommoisia kunnialliselle tytölle.
ALFONS (lähestyy häntä). Todellakin, Hannaseni, se on oikeaa elämän viisautta. Anna semmoisten tyttöjen olla vastahakoisia, jotka eivät ole niin kauniita kuin sinä.
Edelliset, Rosamunda (ilmestyy salaa ja jää seisomaan perälle).
ALFONS (jatkaen). Ei löydy mitään suloisempaa kuin rakkaus; mihin säästät sitä, kunnes rakkauden aika on loppunut?
HANNA (ivalla). Olisinko siis todellakin kaunis?
ALFONS. Kuuleppas vaan – niinkuin et sitä tietäisi! Totta sanoakseni, olen mielissäni siitä että olet vastahakoinen herralle, sillä tahtoisinpa paljoa mieluisammin itse kerran maistaa noita makeita huuliasi.
HANNA (kuten äsken). Hoo-o – todellakin?
ALFONS. Elämmehän samassa talossa; miksi emme siis olisi ystävät? Älä ole joutava nyt – ja todistukseksi ett'et ole mulle suutuksissa —
(Tahtoo häntä syleillä).
ROSAMUNDA (astuu väliin, murtaen teeskenteleväisesti ruotsia). Ahhaa, monsieur Alfons!
ALFONS (itsekseen). Piru vie!
ROSAMUNDA (yhä enemmän vihastuen). Vai näin – vai näin minun selkäni takana eletään?
ALFONS. Mutta, Rosamunda, – ainoastaan pieni lystinteko.
ROSAMUNDA. Kaunis lystinteko! Minä olen jo puoli tuntia seisonut tuolla takana ja kuullut kaikki!
ALFONS. Mutta ethän toki luule mitään —
ROSAMUNDA. Minä näin kaikki! Sinä olet kavaltaja, – pettäjä!
(Soitetaan kaksi kertaa näyttämön ulkopuolella.)
ALFONS. Kuule, sinua soitetaan, Rosamunda!
ROSAMUNDA. Senkötähden olen hylännyt mitä loistavimmat apparansit ja pysynyt uskollisena sinulle, että tulisin palkituksi tuolla lailla? Sinä olet kiittämätön!
ALFONS. Mutta kuule toki!
ROSAMUNDA. Ooh, minä läpi katson sinut kokonansa. Mitä kahdessatoista vuodessa olen säästänyt kokoon – se sinua on houkuttanut, sentähden olet sinä kurtiseerannut minua, – rakkautta et ole koskaan ajatellut.
ALFONS. Rosamunda —
ROSAMUNDA. Minä läpi katson sinun plaanisi! Sinä tahdot minut naida, me panemme muka alkuun pienen galanterilafkan, jossa koko affääri makaa minun päälläni, ja sinä vietät laiskurin päiviä. Ehkä pitää minun vielä reqvireerata kauniita puotimamselleja sinulle suudeltaviksi, sill'aikaa kun minä saan hankkia leipää suuhusi.
ALFONS. No, mutta aivanhan olet sokea nyt pelkästä vihasta.
ROSAMUNDA (puhuu selvästi suomea; hirveän vihoissaan). Enkö ole oikeassa, sinä ryökäle mies, joka noin pirullisesti palkitset rakkauteni? —
(Soitetaan kaksi kertaa.)
ALFONS. Jo soitetaan taas.
ROSAMUNDA (selvällä suomella). Meidän välimme on loppunut, mutta sinä – tyttö-hetale – olet myöskin lopussa.
HANNA (joka tähän asti on hiljaa itsekseen nauranut, yht'äkkiä säikähtäen). Mutta mitä taidan minä —
ROSAMUNDA (murtaen taas tästä lähin ruotsiksi). Sun pitäisi hävetä tuommoisena kypsymätönnä tyttönä tuolla lailla houkutella tykösi miehiä!
HANNA. Minäkö häntä houkutellut?
ROSAMUNDA. Luuletko että sentähden, että olet minua pari vuotta nuorempi, olisit pulskempi? Hä? – Ooh, tuo lienee hyvin helppoa tuolla tavoin rakastella yhtä ja toista ja tehdä yhtä ja toista ja ottaa vastaan lahjoja herralta!
HANNA.
