loisteessa kohosi jotain suurta taivaalle tuolta kaukaa vuonon toiselta puolen kohoavien tuntureiden takaa. Hän itse lepäsi kasvot nurmikossa ja tunsi sen niskassaan. Sitten kuului kuiskaus, ja se kuiskaus täytti koko ilman sieltä tänne saakka – : "mitä olet sinä tehnyt minusta?"
Oh, hän tunsi itsensä muserretuksi, maahan vajonneeksi. Nyt käsitti hän, minkä vuoksi tuska leikkasi kuin partaveitsellä pois kipeän hänen lihastaan. Hän joutui tänään tappiolle senvuoksi, että oli ollut valehtelija. "Älköön sinulla olko muita jumalia!" Ei, ei, ei, anna minulle anteeksi, säästä minua! – "Sinun lihalliset, sinun turhamaiset haaveesi!.. Käytä nyt yösi kuin Israel taistellaksesi minun kanssani, – käärme, joka kiemurtelet tomussa!" —
Ilmasta hänen yläpuoleltaan kuului tuhansien siipien suhinaa.
Ei ollut ensi kertaa kuin vanhan testamentin ankaruus lankesi korkeudesta hänen ylitsensä. Nuo kysymykset suuresta tai pienestä, uskaltaisiko hän yrittää "suurinta", … vai tyytyä keskinkertaiseen, hän kuten muutkin, – eivät olleet uusia.
Mutta jos hän tapaisi Josefinen hyvällä tuulella jälleen, niin ei kysymyksiä olisi olemassakaan. Josefine siveli ne pois yhdellä ainoalla ystävällisellä kädenliikkeellä. Niin hän tekisi nytkin. Vaikka hän ei ollutkaan tässä hänen luonaan, niin herätti hän kuitenkin hänen mielessään vastustusintoa. Ei koskaan olisi Josefine tänään saattanut hyljätä häntä senvuoksi, että veli sitä tahtoi, ei koskaan! Jos hän olisi ymmärtänyt sen sillä tavoin, niin olisi hän menetellyt päinvastoin. Ei, Josefine hylkäsi hänet siksi, että hän oli kurja raukka, yksinomaan siksi. Kenties myöskin senvuoksi, että ei halunnut taisteluun, Josefinehan oli niin arka. Eihän hän ollut veljenkään puolella. Hän oli istunut kunnaalla joukon keskellä ja myöhemmin, syödessä, kahden ystävättärensä seurassa eri pöydän ääressä. Kun he lähtivät sieltä pois, ei hän ollut siellä, veli keräsi useimmat ympärilleen… Miksi ei hän, Ole, ollut sitä ajatellut, ennenkuin nyt? Josefine oli uskollinen hänelle, varmasti hän oli uskollinen! Ole karkasi seisomaan, miten ihmeen tavalla hän ei ennen ollut sitä tullut ajatelleeksi?
Hän oli halunnut, että Josefine tavalla tai toisella auttaisi häntä, ainakin lohduttaisi ja osoittaisi, miten kovasti häneen koski Olen kohtalo. Mutta kaikki sellainenhan oli vasten Josefinen luontoa. Kuinka hän voikaan sellaista ajatella? Varsinkin kun siitä olisi syntynyt häiriötä ja kaikki olisivat katsoneet Josefineen.
Hän oli ollut suuri hölmö. Tämän iloisen havainnon tehtyään hän hyppäsi ulos kätköstään, yli maantien ravin ja läksi kiiruhtamaan kotiin hänkin.
Herra-jumala, kuinka hän rakasti häntä! Hän oli näkevinään Josefinen edessään sellaisena, jolloin Ole oli hänen mielestään lapsellinen; hän näki, miten Josefine kaikessa majesteettiudessaan loi häneen pitkän, lämpimän katseen!..
Myöhäisestä auringonlaskusta ei jäänyt mitään punaruskoa taivaalle, yö oli harmaa ja raukea, mäkien päällä näkyi pieniä rakennuksia ja siellä täällä joku huononlainen kesähuvila, matalia puita ja toisistaan hajallaan olevia pensaita.
Hän näki sen, eikä nähnyt sitä, kulkiessaan siinä ajatuksiinsa vaipuneena. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt tiellä, näkyi tuolla kaukana kyllä joku, kaupunkiin menijä. Hän hiljensi kulkuaan, jotta ei saavuttaisi häntäkään, eikä huomannut, että menijän etupuolella oli joku, joka tuli tännepäin. Nyt näki hän ne molemmat. Mutta, rakas ystävä … eiköhän se vaan ollut?.. Vai erehtyikö hän?.. Ei, hän tunsi hatun, jopa käynninkin, koko olennon, jollainen oli vain yksi ainoa! Josefine tuli takaisin häntä hakemaan! Sellainen oli Josefine.
"Mutta minnekäs sinä jäät?" sanoi Josefine. Hänen kasvoilleen oli kohonnut puna, povi aaltoili, ääni vavahteli ja päivänvarjo, joka oli supussa hänen vasemmassa kädessään, liikkui hermostuneesti. Ole ei vastannut, katsoi vain häntä silmiin, leninkiin, hattusulkaan ja hänen muhkeaan vartaloonsa, niin että Josefinen täytyi hymyillä, sillä niin ylenpalttinen, äänetön ihastus ja kiitollisuus tunkeutuu minkä panssarin läpi hyvänsä. "Josefine, oh, Josefine!" Hatusta aivan saappaisiin saakka loisti pelkkää onnea ja ihastusta. Silloin astui Josefine reippaasti ja hilpeänä hänen luoksensa, tarttui hänen vasempaan käsivarteensa ja työnsi häntä hiljaa eteenpäin, hänen oli lähdettävä astumaan.
Olen kasvoissa oli jälkiä ruohoista, ja Josefine luuli, että hän oli itkenyt: "Sinä olet tyhmä, Ole", kuiskasi hän.
Harmaa kesäinen yö, joka saa yhtä vähän nukkua kuin valvoa, vaikuttaa yleensä puoleksi vapauttavasti. Näihin kahteen se vaikutti kuin hämärä huone salakihloissa oleviin. Josefine antoi kätensä levätä hänen käsivarrellaan, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, katsoi Josefine häneen kuin lapseen, jota laitetaan nukkumaan. "Minä ajattelin, näetkös", sanoi Ole, "ajatteles, minä luulin…" Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. "Sinä olet tyhmä, Ole!" kuiskasi Josefine jälleen. Ja sillä oli päivän myrsky pois puhallettu.
Käsi jäi lepäämään hänen käsivarrelleen, näytti siltä kuin olisi hän kuljettanut vangittua. Ole tuskin tunsi sen kosketusta, mutta se värisytti häntä selkäpiitä myöten. Tuontuostakin kosketti silkkihame hänen polviaan, he astuivat yhtä jalkaa, Olea ajoi Josefinestä tuleva sähkövirta eteenpäin. He olivat aivan kahdenkesken maantiellä ja ympärillä vallitsi hiljaisuus, he kuulivat vain omat askeleensa ja silkkihameen kahinaa. Ole piti käsivarttaan, jolla Josefinen käsi lepäsi, hyvin hiljaa, ikäänkuin pelkäisi hän käden muuten putoavan maahan ja särkyvän kappaleiksi. Vain tämä epätäydellisyys siinä oli – ainahan on jotain epätäydellisyyttä olemassa, – ja Olessa heräsi huomattava halu asettaa käsi hänen käsivarteensa niinkuin yleensä tapana on, sitten hän voisi sitä puristaakin hiukan. Mutta hän ei uskaltanut.
He kulkivat tietä pitkin edelleen. Ole silmäili ympärilleen ja huomasi, ettei kuuta näkynyt taivaalla. "Kuukaan ei ole nyt näkyvissä!" sanoi hän. – "Olisi ollutkin valoisampi, jos olisi ollut kuutamo", vastasi Josefine hymyillen. "Paljon valoisampi." Heidän ääntensä soinnut yhtyivät ja leikkivät kuin linnut ilmassa.
Mutta juuri senvuoksi kävi vaikeaksi puhella enempää. Siinä kulkiessaan ja miettiessään, mitä nyt sanoisi, Ole tuli sekä liikutetuksi että ylpeäksi. Hän muisti sen lauantai-illan, jolloin pojat olivat olleet ilkeitä hänelle koulupihalla, ja hän juoksi lumisohjussa pakoon aina Suur-Tuftilaan saakka, hän muisti silloisen kurjan tilansa, mutta siitäpä olikin saanut alkunsa hänen ylennyksensä nyt, kun hän toiselta suunnalta tuli kaupunkiin, käsitysten hänen kanssaan, … ei, ei sittenkään oikealla tavalla. Siinähän oli sittenkin se epätäydellisyys.
Sanoisiko hän sen? Olisikohan hänkin sitä mieltä? "Mehän olemme nyt aivan kahden, sinä ja minä?" Kiertoteitse koetti hän päästä siihen, mutta ääneen ei ollut luottamista, se petti hänet. Ja eihän Josefine sitäpaitsi vastannutkaan. Heidän välillään tuli hiljaisuus, ääretön hiljaisuus. Mutta ajatelkaas, silloin liukui Josefinen käsi itsestään hänen käsivarrelleen ja jäi siihen samalla tavoin kuin kihlattujen on tapana. Vavistus kulki läpi koko Olen ruumiin, ja rohkenipa hän puristaakin sitä hiukan, mutta ei uskaltanut katsoa Josefineen. He kulkivat edelleen.
Kohta häämöittikin kaupunki heidän edessään, laivojen taklaukset sulautuivat yhteen kuin torneiksi tai muistuttivat ne suklaasta tehtyjen laivojen yhtenäisiä taklauksia, talot näyttivät villaisiin verhoutuneilta, melkein värittömiltä, kaikki oli kuin laatikkoon pakattavaksi laitettuna, ja tunturit vartioivat niitä. Yksi ainoa pitkä, heikko ja epämääräinen ääni kuului, yksi himmeä säde tämän hämyharmaan hiljaisuuden läpi. "Etkö tahtoisi kertoa jotakin?" virkkoi Josefine hätäisesti, ikäänkuin ei jaksaisi enempää sanoa samalla kertaa. Se vaikutti Oleen vapauttavasta ja hän kysyi, kertoisiko hän – valosta. "Niin, vaikka valosta", vastasi Josefine; – oliko se ivaa? —
