sen jälkeen kun neuvoit kuningasta pakenemaan aarteineen sinne. Vaan joll'et kuitenkaan luule yksin osaavasi sinne, niin minä neuvon sinulle tulkin ja oppaan, joka sinulle tien ilmoittaa."
Eunukki Euleus, kuningas Ptolemaioksen, jota kutsuttiin Philometoriksi eli äitiänsä rakastavaksi, uskottu neuvon-antaja, kalpeni kuullessaan nämät sanat, loi vihaisen silmäyksen vanhukseen ja viittasi nuorta Roomalaista tulemaan; mutta tämä ei tahtonutkaan lähteä, sillä tuo tuima, eriskummallinen ukko miellytti häntä, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän itse tiesi miellyttävänsä ukkoa, joka muuten ei juuri säästellyt vastenmielisyyttään. Muuten hän ei huomannut mitään muutettavaa hänen tuomiossaan näitten miesten suhteen, jotka olivat hänen seurassaan, ja sen vuoksi hän kääntyi eunukin puoleen ja sanoi kohteliaasti:
"Ota vastaan kiitokseni seurastasi äläkä kauvemmin huoli minun tähteni pidättyä tärkeistä toimistasi."
Euleus kumarsi ja vastasi:
"Minä tiedän, mitä minun virkaani tulee. Kuningas uskoi minut sinua opastamaan; salli siis minun odottaa sinua tuolla akaasiain varjossa."
Kun eunukki yhdessä oppaan kanssa lähestyi viheriäistä lehtoa, niin Irene vihdoinkin toivoi saavansa tilaisuuden ilmoittaa pyyntönsä, mutta Roomalainen oli jäänyt vanhuksen kammion edustalle ja aloittanut tämän kanssa keskustelun, jota Irene ei rohjennut keskeyttää. Hiljaa huoahtaen hän asetti lautasen, joka oli hänelle annettu, vieressään olevalle kivipatsaalle, nojautui jalat ja käsivarret ristissä seinää vasten ja alkoi jälleen tarkkaavaisena kuunnella.
"Minä en ole Kreikkalainen," nuorukainen sanoi, "ja sinä erehdyt, kun luulet minun uteliaisuudesta tulleeni Egyptiin ja sinun luoksesi."
"Mutta se, joka menee temppeliin vain rukoillaksensa," toinen hänet keskeytti, "se ei ota kumppalikseen luullakseni Euleuksen tapaisia tai muita sellaisia, kuin nuot molemmat, jotka eivät varmaankaan rukoile sinulle siunausta tuolla akaasiain alla; minä ainakaan, vaikkapa olisin satunnaisesti varaskin, en menisi heidän kanssansa varastamaan. Mikä sinut sitten on tuonut Serapiin luo?"
"Nyt olisi minun vuoroni syyttää sinua uteliaisuudesta."
"No niin," vanhus lausui. "Kuten rehellinen kauppamies otan vastaan rahan, millä itse mielelläni muille maksan. Sinä tulet varmaankin selityttämään jotakin unta tai maataksesi temppelissä ja nähdäksesi siellä jonkin ilmestyksen?"
"Näytänkö sitten niin uniselta," Roomalainen kysyi, "että nyt, tuntia jälkeen auringon nousun, tahtoisin uudestaan panna maata?"
"Saattaisihan niinkin olla," erakko lausui, "ett'et vielä ole saanut loppuun eilispäivää, ja että juhla-aterian päätyttyä on pistänyt päähäsi käydä meidän luonamme ja – maata Serapiin huoneessa pois päänkivistyksesi."
"Paljonkin ulkopuolella näitä muuria vallitsevasta elämästä näyttää olevan sinulle tunnettua," Roomalainen vastasi, "ja jos kadulla sinut tapaisin, niin pitäisin ihan varmaan sinua laivurina tahi rakennusmestarina, joka on monen nurjamielisen työmiehen käskijä. Sen mukaan, mitä Atheenassa ja täällä on kerrottu sinusta ja muista kaltaisistasi, olen luullut sinua aivan toisen laiseksi."
"Minkä laiseksi sitten?" Serapion nauroi. "Tätä minä kysyn, vaikka joudunkin sen vaaran alaiseksi, että vielä kerran pidät minua uteliaana."
"Kyllähän minä saattaisin vastata sinulle," toinen lausui, "mutta jos sanoisin selvän totuuden, niin minä joutuisin vielä suurempaan vaaraan, että sinä ajaisit minut luotasi yhtä siivosti kuin opas raukkanikin."
"Puhu vain," vanhus vastasi; "eri ruumiita varten minulla on erilaisia vaatteita eikä huonoimpia sitä varten, joka minulle tarjoopi harvinaista totuutta. Mutta ennenkuin annat katkeran palasi nieltäväkseni, niin sano minulle, mikä nimesi on."
"Kutsunko tänne oppaani?" Roomalainen kysyi ivallisesti nauraen. "Hän osaa esitellä minut sinulle sekä kertoa koko sukuni historian. Mutta leikki syrjään, nimeni on Publius."
"Varmaankin joka kolmannella maanmiehistäsi on sama nimi."
"Minä olen Corneliolaisten, vieläpä Scipioidenkin sukua," nuorukainen vastasi hilliten ääntänsä, ikäänkuin hän tahtoisi päästä ylistämästä ylhäistä nimeänsä.
"Niinmuodoin korkea ja mahtava herra," erakko sanoi ja kumarsi kammiossaan. Sen tiesinkin sitä paitse, sillä niin vakavasti käy vaan jalosukuinen sinun ijälläsi, jolloin ihmisellä on vielä hennot nilkkaluut vahvoissa jaloissaan. Niinmuodoin Publius Cornelius…"
"Jätä ne sikseen ja kutsu minua vain Scipio'ksi taikka vielä mieluummin esinimelläni Publiukseksi," nuorukainen pyysi. "Sinun nimesi on Serapion, ja nyt tahdon kertoa sinulle sen, mitä olet minulta tahtonut tietää. Kun minulle kerrottiin, että tässä temppelissä löytyi ihmisiä, jotka antoivat sulkea itsensä koko ijäkseen pieniin kammioihin, miettiäksensä niissä uniaan ja viettääkseen elämäänsä tutkistelemuksissa, niin luulin, että ne olivat joko tylsäpäisiä tahi narria, tahi kumpiakin samalla kertaa."
"Aivan oikein, aivan oikein." Serapion puuttui Corneliolaisen puheesen; "mutta sinä et ole ajatellut neljättä mahdollisuutta. Mitähän sanoisit, jos näissä miehissä olisi niitäkin, joita pidetään vasten heidän tahtoaan suljettuina, ja jos minäkin juuri olisin niitä? Minä olen kysellyt sinulta paljon, etkä sinä olekaan ollut minulle vastaamatta; sentähden sinäkin voinet saada tietää, miten minä olen joutanut tähän kurjaan häkkiin ja miksi minä täällä pysyn. Minä olen hyvää syntyperää, sillä isäni oli tämän temppelin jyvä-aitan esimies ja syntyään Makedonialainen, äitini taas egyptiläisnainen. Hän synnytti minut onnettomana hetkenä, Paophikuun seitsemäntenäkolmatta päivänä, joka pyhien kirjojen mukaan on paha päivä, ja sinä päivänä syntynyttä lasta pitää pidettämän huoneesen suljettuna, sillä hän on käärmeen pistosta kuoleva. Juuri tämän pahan ennustuksen tähden ovat monet niistä, jotka ovat syntyneet samana päivänä kuin minä, jo ennenkin joutuneet tällaiseen häkkiin. Isäni olisi mielellään antanut minut olla vapaana, mutta enoni, muudan Ptah'n temppelin tahtien-selittäjä, joka oli äidilleni kaikki kaikessa, sekä hänen ystävänsä löysivät vielä monta huonoa merkkiä minusta, lukivat tähdistä onnettomuutta elämälleni, vakuuttivat että Hathorit olivat määränneet minulle vaan huonoja onnen vaiheita ja ahdistelivat äitiäni siksi että minut – me asuimme Memphiissä – päätettiin sulkea. Minun on kiittäminen tästä kurjuudesta omaa äitiäni, joka sulasta rakkaudesta on sen minulle saattanut. Sinä katsot niin kysyväisesti minuun: niin, niin, poika, kyllä elämä sinullekin on opettava sen, että ilkeä viha pikemmin kohtaa sen, johon sitä suunnataan, kuin sokea lempeys, joka kulkee tarkoitusperänsä ohitse. Lukemaan ja kirjoittamaan ja muuta, mitä papin pojille opetetaan, olen oppinut, mutta en koskaan kärsivällisenä kohtalooni tyytymään. – Kun tulin partasuuksi, niin minun onnistui päästä vapaaksi ja minä olen lavealti matkustellut pitkin maailmaa. Myöskin Roomassa olen ollut, Karthagossa ja Syriassa. Vihdoin halusin taas juoda Niilin vettä, ja minä palasin takaisin Egyptiin. Miksi? Sen vuoksi että monesti minusta, narrista, tuntui siltä, kuin vesi ja leipä ja vankeus kotona olisi maistunut paremmalta, kuin leivokset, viini ja vapaus vieraassa maassa.
"Kotitalossani tapasin enää vain äitini elossa, sillä isäni oli kuollut suruun. Ennen pakenemistani hän oli vielä uhkea vaimo, mutta kotiin tullessani hän oli jo aivan menehtynyt ja kuolemaisillaan. Surressaan minua, kurjaa, hän oli riutunut, lääkäri sanoi, ja tätä minun oli vaikein kestää. Kun vihdoinkin tämä hyvä, rakas vaimo, joka niin lempeästi osasi hyväillä minua, rajua veitikkaa, kuolinvuoteellaan pyysi minua palaamaan erakkokammiooni, niin minä lupasin ja vannoin kärsivällisesti pysyväni häkissäni kuolemaani saakka, sillä minä olen sellainen kuin pohjoismaiden vesi; joko lapsi saattaa minua liikuttaa pienillä
