ystävänsä yhtä paljon kuin hänen lääkärinsäkin. Hän oli tarmokas mies, teräväjärkinen, käytännöllinen ja yhtä suuressa määrässä vailla mielikuvitusta kuin minä itsekin. Tämä asiakirja oli kumminkin hänen mielestään hyvin vakavaa laatua, ja hän oli valmistautunut päättämään päivänsä juuri siten kuin kävikin."
Holmes ojensi kätensä saadakseen käsikirjotuksen, avasi sen ja asetti polvelleen.
"Katsohan, Watson! Huomaa, että tässä on vuorotellen lyhyt ja pitkä s. Paitsi muita merkkejä, auttoi sekin minua kirjotuksen ijän määräämisessä."
Minä kumarruin hänen olkansa yli ja katselin kellastunutta paperia ja sen vaalentunutta kirjotusta. Ylimmäksi oli kirjotettu: "Baskerville Hall" ja alhaalle suurilla ohuvilla numeroilla "1742."
"Se näyttää olevan kertomus jostakin tapahtumasta."
"Niin on, siinä kerrotaan eräästä tarinasta, joka koskee Baskervillen sukua."
"Mutta kai te sentään tahdoitte kysyä minun neuvoani jostakin enemmän käytännöllisestä ja nykyaikaan kuuluvasta asiasta?"
"Kyllä, jos mikään, niin se koskee nykyhetkeä. Kysymys on niin kiireellinen, että se on ratkaistava neljänkolmatta tunnin kuluessa. Käsikirjotus on kumminkin aivan lyhyt ja on läheisessä yhteydessä asian kanssa. Teidän luvallanne luen sen ääneen."
Holmes nojautui taaksepäin tuolissaan, pani sormenpäät vastakkain ja sulki kärsivällisen näköisenä silmänsä. Tohtori Mortimer käänsi käsikirjotuksen päivänvaloa kohden ja luki kovalla, terävällä äänellä seuraavan omituisen, vanhanaikaisen kertomuksen:
"Paljon on riittänyt puhetta Baskervillen suvun koirasta, ja siitä tilaisuudesta, jolloin se ensin näyttäytyi, mutta kun minä suoraan polveudun Hugo Baskervillestä ja olen kuullut tämän tarinan isältäni, joka myöskin on kuullut sen isältään, niin olen merkinnyt sen muistoon täysin vakuutettuna siitä, että asia on sellainen, kuin nyt ryhdyn kertomaan. Minä tahtoisin kumminkin kernaasti saada teidät, poikani, uskomaan, että sama oikeus, joka rankaisee synnin, voi myöskin sen anteeksi antaa, ja ettei mikään tuomiopäätös ole niin ankara, ettei sitä rukouksen ja katumuksen kautta saisi peruutetuksi. Oppikaa siis tästä kertomuksesta, ei pelkäämään menneisyyden seurauksia, vaan ennemmin torjumaan niitä tulevaisuudesta, jotta ne häpeälliset intohimot, jotka ovat tuottaneet meidän suvullemme kärsimyksiä, eivät jälleen meidän turmioksemme valloilleen pääsisi.
"Tulkoon teidän tiedoksenne, että suuren kapinan aikaan (sen historiaa on oppinut lordi Clarenden kuvaillut ja sitä suositan luettavaksenne) omisti Baskervillen herraskartanon Hugo, samaa nimeä, eikä kukaan voi kieltää ettei hän ollut villi, hurjisteleva ja jumalaton mies. Tämän olisivat kyllä hänen naapurinsa antaneet hänelle anteeksi, sillä pyhimyksiä ei koskaan viljalti versonut näillä seuduilla, mutta hän oli huomattava julman, hillittömän luonteensa tähden, joka teki hänet huonomaineiseksi koko länsiosassa maata. Sattui niin, että tämä Hugo tunsi rakkautta – jos niin musta intohimo voi saada niin valoisan nimen – erään, Baskervillen tilan läheisyydestä maata vuokranneen maamiehen tyttäreen. Mutta tämä nuori tyttö, joka oli siveellinen ja hyvämaineinen, teki kaikkensa häntä välttääkseen peljäten hänen pahaa nimeänsä. Eräänä mikonmessuna tapahtui kumminkin, että Hugo, viiden tai kuuden kevytmielisen ja pahantahtoisen toverinsa seurassa, hiipi vuokratilalle ja ryösti tyttären, jonka isä ja veljet olivat matkustaneet pois kotoa, minkä asianlaidan tilanherra kyllä tunsi. Kun he olivat vieneet tytön herraskartanoon, pidettiin häntä teljettynä erääseen huoneeseen yläkerroksessa, samalla kun Hugo ja hänen ystävänsä asettuivat juomakemuja pitämään, niinkuin joka ilta heidän tapansa oli tehdä. Tyttö-parka kamarissansa melkeinpä järkensä menetti, kun laulujen, huutojen ja hurjien kirousten ääni kuului hänen korviinsa alhaalta salista, sillä väitetään, että ne sanat, joita Hugo Baskerville käytti, kun hän oli juovuksissa, olisivat voineet saada hänen oman kielensä kuivumaan. Lopuksi joutui tyttö niin suunniltaan kauhusta, että hän teki, mitä notkein mies olisi pelännyt, hän laski itsensä alas katon rajalta niiden köynnöskasvien avulla, jotka ennen peittivät ja vieläkin peittävät talon eteläistä seinää, ja lähti nummen ylitse yhdeksän engl. penikulman päässä olevaan kotiinsa.
"Vähän myöhemmin jätti Hugo vieraansa viedäkseen ruokaa ja viiniä vangille – ehkä oli hänellä myöskin muuta mielessä – mutta hän tapasi häkin tyhjänä ja näki linnun karanneen. Silloin näytti paha henki häneen menneen, sillä hän hyökkäsi alas portaita ja sisään ruokasaliin, hyppäsi ylös suurelle pöydälle sellaisella vauhdilla, että lautasia ja pulloja ryöppysi hänen ympärillään, ja huusi koko seuran kuullen, että hän jo tänä yönä kernaasti antautuisi ruumiineen ja sieluineen Paholaisen valtaan, jos hän vain onnistuisi tavottamaan tuon heilakan. Juomasankarit seisoivat ensin hämmästyneinä hänen hurjasta raivostaan, mutta yksi, luultavasti ilkeämpi tai enemmän juovuksissa kuin muut, korotti äänensä ja sanoi, että olisi parasta yllyttää koirat hänen jälilleen. Kun Hugo tämän kuuli, juoksi hän ulos talosta, huusi tallirengille, että satuloitsisivat hänen tammansa ja laskisivat irti koirat, ja kun tämä oli tapahtunut, antoi hän koirien haistaa huivia, jonka tyttö oli pudottanut, näytti niille minne päin hän oli mennyt, ja sitten lähdettiin vilkkaan haukunnan kaikuessa nummen yli kirkkaassa kuutamossa.
"Hetken seisoivat iloiset veikot suu auki, ymmärtämättä oikein mitä sellaisella kiireellä oli tapahtunut. Mutta niinpä vähitellen alkoi päivä koittaa heidän pimittyneissä mielissään, ja he alkoivat ymmärtää minkälaatuinen teko luultavasti tulisi tapahtumaan nummella. Nyt syntyi yleinen hämminki, muutamat huusivat tahtovansa pistoolinsa, muutamat hevosensa, toiset taasen pyysivät pulloa viiniä. Vähitellen palasi kumminkin hiukkanen järkeä heidän hämmentyneisiin aivoihinsa, ja kaikki, kolmetoista luvultaan, nousivat he ratsuille ja riensivät nummelle.
"He olivat ehkä kulkeneet jonkun penikulman, kun he ratsastivat erään paimenen ohi, joka yöllä vartioi karjaa. He huusivat hänet luokseen ja kysyivät, oliko hän nähnyt ajoa. Mies, niin mainitsee kertomus, oli niin suunniltaan kauhistuksesta, että tuskin saattoi puhua, mutta viimein sanoi hän todella nähneensä onnettoman tytön koirien ajamana. 'Mutta minä olen nähnyt enemmänkin', sanoi hän, 'sillä Hugo Baskerville ratsasti ohitseni mustalla tammallaan, ja hänen jälessään juoksi aivan äänettömänä sellainen helvetinkoira, että minä rukoilen Jumalaa varjelemaan minua saamasta senkaltaista seuraani!' Juopuneet herrat kiroilivat paimenta ja ratsastivat edelleen. Mutta äkkiä tunsivat he hyytyvänsä ytimiä ja luita myöten, sillä etäältä kuului laukkaavan hevosen kavioiden kopse, ja sitten riensi musta tamma valkoisen vaahdon tahraamana hurjassa laukassa heidän ohitseen riippuvin suitsin ja tyhjin satuloin. Vaikka pelon valtaamina, jatkoivat he ratsastustaan; kukin heistä olisi kumminkin, jos olisi yksin ollut, mieluimmin kääntynyt takasin. Hitaasti ratsastaen saavuttivat he vihdoin koirat, jotka olivat tunnetut rohkeudestaan ja erinomaisesta rodustaan. Nyt ne kumminkin olivat vinkuen tunkeneet yhteen aivan erään nummella olevan syvän alankopaikan yläpuolelle. Pari koirista hiipi hiljaa pois, ja toiset seisoivat hännät koipien välissä ja tuijottivat alas ahtaaseen laaksoon.
"Ratsastajat olivat pysähtyneet; niinkuin hyvin voi kuvailla itselleen, olivat he nyt hieman selvempiä kuin matkansa alussa. Useimmat eivät millään ehdolla tahtoneet ratsastaa edelleen, mutta kolme heistä, joko he olivat rohkeimmat tai enimmän juovuksissa, lähti hevosillaan alas laaksoon. Se laajeni, ja he näkivät kolme suurta kiveä, jotka ovat siinä tänäkin päivänä muistomerkkeinä eräistä, aikoja sitten unhotetuista kansoista. Kuu valaisi kirkkaasti laakson pohjaa, ja sen keskipisteessä makasi tyttöraukka, joka oli vaipunut maahan ja kuollut kauhusta ja väsymyksestä. Mutta eipä hänen eikä vähän matkaa siitä makaavan Hugo Baskervillen ruumiin näkeminen saattanut hiuksia nousemaan pystyyn noiden jumalattomien miesten päässä. Tämän sai aikaan vielä kamalampi näky, se oli eräs kauhistuttava olento, joka kurottautui Hugon yli ja raateli
