p>
Säkeniä, Kokous runoelmia
AUGUST AHLQVIST (OKSANEN)
August Engelbrekt Ahlqvist syntyi Kuopiossa 7 p. elok. 1826 ja suoritti samassa kaupungissa koulunkäyntinsäkin, jonka jälkeen hän v. 1844 tuli ylioppilaaksi.
Pohjois-Savo, tuo jylhän-ihana seutu, jossa Suomen kieli kaikuu puhtaimpana ja luonnonraittiimpana, täynnä kuvia ja käänteitä, oli siis August Ahlqvistin synnyinseutu, se painoi leimansa hänen olentoonsa, hänen runoilijasieluunsa. Köyhä ja halpa oli hänen kotinsa, mutta puutetta, vastuksia ja ponnistuksia pelkäämättä työskenteli nuorukainen opin ja sivistyksen valosta osalliseksi päästäkseen.
Se aika, jolloin Ahlqvist lapsesta varttui nuorukaiseksi, se oli itsetietoisen Suomen kansankin nuoruuden aika, kansallisen keväimen ensi koitteen aika. Ensimäiset herätyshuudot olivat kuuluneet unesta valventaaksensa, ensimäiset keväiset säteet alkoivat luminietoksia sulatella. Ahlqvistkin tunsi povensa lämpiävän ja paisuvan, hänkin tahtoi jotakin tehdä kansansa valistuksen hyväksi. Vielä koulun penkeillä istuen hän alotti kirjailijatoimensa kääntäen suomeksi Platoun yleisen maantieteen nimellä "Geografia eli maanopas", joka ensimäinen suomenkielinen maantiedon oppikirja painettiin Kuopiossa v. 1844. Tätä kirjaa täydensi seuraavana vuonna ilmestynyt hänen toimittamansa Wingen historian suomennos "Yleinen historia lyhykäisesti Suomen kansalle". Mutta eipä hän tyytynyt yksin tähän. Hän tahtoi osottaa suomen kielen kykenevän myöskin korkealle kaikumaan jaloimmassa kielellisessä muodossa, runoudessa. Snellmanin Saimassa hän v. 1845 alkoi julkaista käännöksiä Runebergin, Franzénin, Tegnérin ja Stagneliuksen runoista ja samaan aikaan hän myös antoi ulos eri kirjana käännöksen Runebergin runokihermästä "Idyll och epigram" nimellä "Runoelmia" sekä "Pilven veikon" Savo-karjalaisten "Lukemisissa Suomen kansan hyödyksi". Niin ikään hän käänsi kaksi Almqvistin novellia: "Grimstahamns nybygge", joka nimellä "Putkinotkon uudispaikka" ilmestyi samoissa "Lukemisissa", sekä "Kapellet", joka painettiin "Annikka" – nimiseen kaunokirjalliseen sarjaan.
Suomen kieltä oli näihin asti perin vähän käytetty yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa asioissa. Tällä alalla tietä raivaamaan astui v. 1847 uusi sanomalehti "Suometar", jonka kirjoittajiksi mainittiin "oppivaiset A.E. Ahlqvist, D.E.D. Europaeus ja P. Tikkanen ja Kandidati A. Warelius".
Sanomalehtien sisällys siihen aikaan oli toisenlaista kuin nykyään, ne kun enemmän käsittelivät kirjallisia asioita kuin varsinaisia päivänkysymyksiä, mutta Suometar uskalsi tätäkin alaa kosketella. Mitä laatua se isänmaallinen ja kansallinen innostus oli, joka eli Suomettaren nuorissa toimittajissa ja heidän lähimmässä piirissään, osottaa muun muassa eräs asiakirja, jonka löysin Ahlqvistin jälkeenjääneestä perusta, ja jonka sen valaisevaisuuden vuoksi pyydän saada tähän painattaa. Se on kirjoitettu suomeksi ja ruotsiksi rinnakkain Kaarle Collanin kädellä, ja nähtävästi on ollut tarkoitus perustettuun liittoon hankkia useampia jäseniä.
Me olemme surkialla mielellä ja katkeralla tunnolla havaineet, miten hitaasti, kituen ja raskailla askelilla Suomen kieli ja Suomalaisuus edistyvät, niin koko sivistyneessä säädyssä yleisesti, kuin meidän Suomen sivistyvän nuorison joukossa olleti'kin. Me tiedämme, Isänmaan ja Äitinkielen pyhän asian tuskin koskaan tästä jokaista niiden totista ystävää itkettävästä tilasta jaloksi ja varmaksi tiedoksi kiihtyvän, ell'ei se ensimäiseksi syty nuorten ehkä vielä saastuttamattomissa sydämmissä. —
Lujalla toivolla, ja vahvalla rakkaudella päätämme siis me, Suomen Korkia-Opiston nuorukaiset, vieraan kansallisuuden vallasta pelastaa itsemme ensimäiseksi ja sitten toisillenkin avittavan käden osottaa. Tätä tarkoittaessamme näemme siis ensimäiseksi tarpeeksemme:
Suomen kielen Opinnan niille, jotka kova onnensa teki oikiassa Äitinkielessänsä vieraiksi, niiltä jotka jo sen ovat tiedoksensa voittaneet.
Tämä olkoon ensimäinen velvollisuutemme, johon on paikalla tartuttava. Siitä seuraa:
Suomen kielen käytäntä ja Ruotsin kartanta, niin keskenämme kuin kaikkein muidenkin kanssa, joiden vaan luulemme puhettamme ja kirjoitustamme tajuavan. —
Me Äitinkieltä osaavat tahdomme kaikki lupaukset heti täyttää, me toiset vielä äkkinäiset niin pian, kuin vaan ensimäisen lupamme olemme saaneet johonkin määrään täyttäneeksi. —
Me tahdomme valon maassamme voittavan.
Sentähden on ja pitää olla meidän velvollisuus, kaikilla neuvoilla, ja aina kussa vaan kätemme käypi, valkeuden levittäminen rahvaalle, ja isänmaanlemmen sekä kansallisen sivistyksen nostaminen.
Tämä on meidän luja liittomme, tämän lupaamme sen meille kalliin tarkoituksen pyhässä nimessä, ja tästä ei ole meitä mikään matkalla kohtava este vierauttava. —
Helsingissä. 28:na päiv. Maaliskuussa v. 1847.
Aug. Ahlqvist. Karl Collan. Andreas Warelius.
Aksel Aspelund. Fredr. Polén. D.E.D. Europaeus.
P. Tikkanen. Oscar Toppelius. Aug. Schauman.
C. F. Forsius. Nestor Tallgren.
On todella liikuttava nähdä sitä reippautta ja tulevaisuuteen luottamista, jolla nämät nuorukaiset esiintyvät. He kuvittelivat vastuksia paljoa pienemmiksi kuin ne tosiasiassa olivat. He eivät osanneet aavistaa, kuinka suuri tavan voima oli puhekielen määrääjänä. Ja lisäksi tuli se seikka, että suomea siihen asti perin vähän oli viljelty sivistyksen kielenä sekä puheessa että kirjoituksessa. Suomalaista kirjakieltä, sanan ankarimmassa merkityksessä, ei vielä ollut olemassa. Työskenteleminen kansanomaisemman, eri murteita yhdistävän, sivistyksen tarpeihin käyvän kirjakielen muodostamiseksi oli silloisen polven tärkeimpiä tehtäviä.
Mutta tämmöinen kirjakielen muodostaminen vaati siltä, joka suomeksi tahtoi kirjoittaa, varsinaista kielentutkimusta, ja tälle alalle siihen aikaan yleensä kääntyikin positiivinen työ kansallisen asian eteen. Ahlqvist alkoi niin ikään suomen kieltä tieteellisesti tutkia, ja pian oli runoilijanalku päättänyt antautua kokonaan tieteen raskaasen palvelukseen. Runotar, hänen ensi lempensä esine, sai tyytyä vain muutamiin harvoihin lomahetkiin.
Meidän maassamme kielen ja kansantiedon tutkimus heti aivan alusta ja aikaisemmin kuin muissa maissa kääntyi itse elävään lähteesen. Kun meillä ei ollut mitään vanhoihin aikoihin ulottuvaa suomalaista kirjallisuutta, niin ei ollut mitään kiusausta kamariopintoihin. Ainekset Suomen kansan muinaiseen tietämykseen ja kielihistoriaan olivat kansan suusta koottavat. Lönnrotin esimerkkiä seuraten, jonka kanssa Ahlqvist jo ainakin v. 1845 oli kirjevaihdossa, hän jo nuorena ylioppilaana keräili runoja ja tutki murteita Karjalassa, Pohjanmaalla ja Vienan läänissä, tuoden matkaltaan saaliiksi muun muassa joukon vanhoja runoja, joita Lönnrot on käyttänyt Kalevalan uuteen laitokseen. Mutta vasta päästyään yliopistollisista tutkinnoista vapaaksi hän alotti suuren matkansa, joka yhdellä lyhyellä väliajalla kesti vuodesta 1854 alkuun vuotta 1859. Aluksi hän kävi lähimpien heimolaistemme vatjalaisten luona Inkerinmaalla, virolaisten luona Viron- ja Liivinmaalla, ja vepsäläisten luona Aunuksen läänissä. Vasta tämän valmistuksen jälkeen hän läksi tutkimaan Volgan suomensukuisia kieliä, sekä opiskeli samalla myöskin sikäläisiä turkkilaisia kieliä. Matka ulotettiin aina Siperian raukoille rajoille saakka vogulin ja ostjakin kielen tutkimusta varten.
Mutta ei Ahlqvist unohtanut myöskään, kuinka tärkeä tiedemiehen valmistukselle europpalaisen tieteen oppiminen itse sen pesäpaikoissa on, ja sen vuoksi hän pari vuotta kotona oltuaan teki opintomatkan Tanskaan, Saksaan, Böhmiin ja Unkariin. Tähän matkat jäivätkin, ja Ahlqvist oli täysivalmiina jakelemaan oppia yliopiston nuorisolle, julkaisemaan tieteelliselle maailmalle matkansa saaliita. Kaksi kertaa kuitenkin vielä pitkän väliajan kuluttua, vv. 1877 ja 1880, hänen matkaintonsa tempasi hänet mukaansa ja saattoi hänet vielä lähtemään Siperiaan uudistamaan ja täydentämään
