suoriavan.Kuin kuulisin Suomen kielen
Suomen kaiken kansan suusta.
Kun nälänkauhut Suomea kohtasivat, niin hän kevättalvella 1868 tuskaisin sydämin laulaa isänmaalle, äidilleen:
Ees laulan torjuks' tuonen
Omalla kielelläs;
Jos auttais: sydänsuonen'
Puhkaisin mielellän';
Johtaisin suuhus johdon
Sulinta vertani,
Kuin tietäisin tään rohdon
Sun saavan terveeksi!
Mutta eipä hän kuitenkaan vain toivottomuuden säveliä virittänyt, hän uskalsi myös maansa tulevaisuutta toivoa:
Niinkuin säen pilvistä pudonnut,
Sadettenkin alla sammumatta
Kytemistään korvossa kytevi,
Salaisesti sammalikon alla
Kulkee mättähästä mättähäsen
Puiden juuret poltellen ja viimein
Ilmivalkeahan leimahtavi.
Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi,
Yli maan ja taivaan liekki läikkyy,
Salon hongat maahan horjahtavat,
Kumohonpa kaatuu korpikuuset; —
Tällä lailla Suomen Suomalaisuus
Sydämestä syttyy sydämehen,
Mielestä menevi toiseen mieleen,
Kunne yksi toivo, yksi tunne
Sydämessä kaiken kansan sykkää.
Siihen kunnioitukseen, jota 1869 v: n maisterit osottivat hänelle valitsemalla hänet promotsioni-runoilijaksi, hän vastasi ihanalla runoelmalla, ensimäisellä suomalaisella promotsionirunolla, jolla hän toi Suomen runottaren "Suomen suureen oppisalihin" vaatien sille siellä emännän sijaa. Tässä runossaan hän ennusti:
– nuo Dafnen seppeleetkin – Suloisin Suomen sanoin painetahan Jo Suomen nuorukaisten kulmille.
Tämän ennustuksen hän itse seppelöitsijänä toteutti, hän samainen, joka yliopiston rehtorina on ensi kerran suomalaisella sanalla tervehtänyt yliopiston nuorisoa.
Lempirunoja ei Oksanen ole suurempaa määrää julkaissut eivätkä nekään, mitkä hän on kirjoittanut, ole hänen paraita tuotteitaan. Myöskään kertomarunoutta ei hän ole viljellyt; kertomarunouden ja lyriikan rajalla on kuitenkin hänen balladinsa "Koskenlaskijan morsiamet", joka on Oksasen runottaren ihanimpia luomia.
Niissä runoissa, jotka liikkuvat kodin piirissä tai jotka kuvaavat runoilijan oman sydämen mielialoja esiintyy usein surumielisyyttä, tyytymättömyyttä siihen, mitä oli aikaan saanut, niinkuin runoissa "Eräänä syntymäpäivänä", "Mun kesäni" ja "Kynälampi", monestipa syvää katkeruuttakin, niinkuin esim. runoissa: "Eräsnä katkerana hetkenä" tai "Lapsuuteni paikoilla". Ken on lukenut semmoiset runot kuin "Pikku Annan kuoltua" tai "Epäilijä" taikkapa "Sydämeni asukkaat" tietää, kuinka Oksasen koristelematon laulu oli omansa kuvaamaan miehekkään sydämen syvää tunnetta ja sen taisteluita. Hänen sydämensä ikäänkuin pakeni maailman hyörinästä etsimään rauhaa runon ihanteellisissa maailmoissa. Ja tämmöinen runneltu, puutteellisuuttaan tunteva ja tunnustava sydän se ohjasi Oksasen työtä, kun hän oli osallisena virsikirjan valmistamisessa Suomen kansalle.
Oksanen oli erinomainen taitaja runon muodon puhtaudessa ja klassillisessa kauneudessa. Hänen muodollinen etevyytensä tulee loistavasti esiin useissa käännöksissä, etenkin Schillerin "Laulussa kellosta", joka erittäin etevällä tavalla esittää suomeksi alkuteoksen moninaiset vaikeat runomitat. Hänen alkuperäisistä runoistaan tahdon muodollisena mestariteoksena erittäin huomauttaa runoa "Kerran viinikellarissa", joka muuten synkän humorinsa puolesta edustaa eri puolta Oksasen runoudessa. Muuten hänen humorinsa toisinaan, niinkuin "Kommissa", esiintyy pistävänä ivana ja satiirina.
Suorasanaista runoutta ei Ahlqvist ole sanottavasti viljellyt, vaikkapa kyllä hänen proosansa taiteellinen muoto, osuvat kuvat ja naulan kantaa tapaavat kansanomaiset käänteet aina todistavat runoilijan käsialaa. Mainitsemista ansaitsee hänen "Satunsa", tuo nuoren ylioppilaan liikuttava "kansatieteellinen unelma", jonka julkaisemista aikoinaan (Suomettaressa 1847) esim. Kellgren kirjeessänsä pitää äärettömänä varomattomuutena ja joka luultavasti ainoastaan sen vuoksi, ettei sensori sitä käsittänyt, pääsi julkisuuteen. Hänen jälkeenjääneistä papereistaan selviää, että hän nuoruudenpäivinään on kirjoittanut novellinkin, ensimäisen ja ainoan novellinsa "Kolme joulua", josta Z. Topelius v. 1847 on antanut lausunnon sen johdosta, että se oli annettu Savokarjalaiselle osakunnalle kilpakirjoituksena. Hän kiittää sitä, esittää sitä palkittavaksi, valittaen samalla ettei sitä milloinkaan voi painattaa. Arvattavasti syynä oli se, että novelli, niinkuin Topeliuksen lausunto osottaa, sisältää "knoppar af inhemsk satir – mot officerare och länsmän" (ivallisia letkauksia upseereja ja nimismiehiä vastaan)!
Oksasen runollisina opettajina ovat ensi sijassa olleet suomalaisen kansanrunouden ja Runebergin keskenään läheistä sukua olevat runottaret. Näiltä opittua nähtävästi on hänen selvä, puhdasluontoinen esitystapansa. Mutta itsenäinen runoilijahenki Oksanen sittenkin oli. Ei kuvausvoiman lento, ei näköalojen laajuus, ei kuvien loistavuus, ei ajatusten leimahtelevaisuus ole se, mikä on Oksasen runouden voimana, vaan sen voima on siinä, että hän on ihmissydämen, henkisesti rikkaan ihmissydämen runoilija. Todellisena, puhtaasti lyyrillisenä runoilijana hän on runoudessaan antanut lukijalle oman itsensä, oman ristiriitaisen sydämensä toiveet ja toivottomuuden, sen tunteet ja taistelut. Oksasen "Säkenet" eivät ole vain syttyneet ja sammuneet, vaan ne ovat myöskin sydämiä sytytelleet, saaneet
– laulun innon
Uutta, tulta leimuamaan
Sydämissä Suomalaisten
Yli kaiken Suomenmaan.
Hänen ikuinen ansionsa suomalaisena runoilijana on, että hän ensi iskulla kohotti suomalaisen laulun tositaiteelliselle asteelle, voimme sanoa: vanhemman ruotsalaisen laulun tasalle.
Oksasen runous sallii meidän luoda katsauksen ihmissieluun, jonka olennossa esiintyy äärettömän paljo viehättävää. Hän on itse laulanut:
Yks' perkele.
Yks' enkeli
Asuvat sydämessäni:
Ne taistelee
Ja kamppailee,
Yks' toistaan voittaa koittelee.
Ja tämä epäilemättä sisältää täyttä totta. Ahlqvist oli vastakohtien mies. Hänessä oli ikäänkuin kaksi olentoa, toinen karkea, kärtyisä, jokapäiväinen, toinen hienotunteinen ja hellä. Pinta, ulko-olento oli kova ja karkea, luotaan työntävä, mutta ken kerrankin sai luoda silmäyksen siihen lämpimään, suomalaiseen, vilpittömään sydämeen, joka piili kuoren alla, ei voinut olla tätä miestä kohtaan tuntematta kunnioituksen, jopa rakkauden tunteita. Hänellä oli voimakkaita intohimoja, joita hän ei aina kyennyt hillitsemään. Jokainen saattoi
