kankaat kaikuu,Niinkuin tuhat ääntä ois,
Vaarat virkkaa, rannat raikuu:
Väkivalta täältä pois!
Unelmia
Kuin monta unta kullaista
On, kurja Suomi, sulle nähty,
Ja toivotusta harrasta
Kuin monta, mont' on sulle tehty!
Pois aavaan maahan Aasian
Sä täältä toivottiin takaisin,
Sun ratsus polki hiekkahan,
Ja tuuli jälkesi lakasi.
Siell' istuit luona karjaisi
Ja mietit huopasuojan alla,
Ja lapsesi ne viihdytti
Sua soittain, laulain, tanssimalla.
Ja toisen kerran lohkaistiin
Sä entisiltä juuriltasi,
Ja merten keskeen heitettiin
Näin nauttimahan onneasi.
Min suloisena saarena
Kohosit siellä lainehesta,
Ja palmut peitti varjollaan
Sua kuuman päivän polttehesta.
Omana siellä kansanas
Olostit tyytyväisin mielin,
Ei estetty siell' onneas
Ei miekoin, eikä vierain kielin.
Ja laajat lahtes ahtausi
Kaupungin, kansoin, laivoin ylpein,
Ja niin sun siell' ol' ollasi
Kuin neidon tyyntä merta kylpein.
Taas toisen kerran toivottiin
Sä kaukaisehen lännen maahan,
Ja palstat laajat lohkottiin
Kylvääsi korpeen viljavahan.
Sä maata läksit perkkaamaan
Vapautuneella voimallasi;
Maa siellä antoi antiaan
Sataisen viljan vaivastasi.
Näin hyödyit, kasvoit laajensit
Sä valtaas, maitas, mantereitas,
Ja suuret laulun sankarit
Sun helkyttävät kanteleitas.
Sun kuulus kulki maailmaan,
Ja onnen oksia sä taitoit;
Maan toista puolta ohjaamaan
Myös miehen suomalaisen laitoit.
Näin, Suomeni, on moni mies
Jo uniansa sulle nähnyt,
Ja toivotusta, ken ne ties,
Kuin monta onnellesi tehnyt.
Et koskaan näiden nähdä saa
Hourauksien totehen käyvän,
Tää köyhä maasi antamaan
On suotu sulle onnes päivän.
Tääll' olet vahvaks' varttuva,
Tääll' elos kauniiks' muutettava,
Tääll' on sun kieles karttuva,
Vapautes, valos voitettava.
Miksikä aina suret?
Immyt ainoseni, joka toivoni tähtenä tuikat,
Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina
Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan?
Miksikä mustin huntuisin sinä poskesi peität.
Silmäsi myös sulon et loistaa ilmahan suo?
Miksikä kuitenkin pimeälläkin yöllä mä aina
Kaipaus virsiä sun kuulen soittavasi?
– Surkea kohtalonen omp' armahaselleni luotu,
Riemu sen riutunut on, toivo on vaipunut myös.
Voipas, kuink' usehin kovan ankarat kuormat, Luoja,
Lapsilleis latelet, vienot he pois menehtyy!
Vienot he pois menehtyy, vaan vaipuinkin kätösensä
Nostavat taivohon päin, sielt' apuaan anoen. —
Jos rakkauteni kyllä vaan ois, niin kohtapa kaihot,
Piikani, poskiltais pilvinä pois pakeneis:
Jos vaan toivot nuo toteneisivat lämpimät, armaat,
Kohtapa kuultava ois sullekin aurinkonen;
Ei suinkaan idän ankarat tuulet pääsisi sulta
Kukkia kaatelemaan, ruusuja ryöstelemään,
Ei suinkaan suruvirtesi silloin särkisi syöntäin,
Lounas lauhkeasuu laulasi lempeä vaan. —
– Turhaan taidan toivoa, tyhjäpä tuskani lienee,
Uskoni pilveen käy, sammuu rakkauskin
Koitar oi, joka oot tulevaisien aikojen neito,
Virkko'os vienollen, lausuos, lempeä, nyt:
Onkopa sun sen armahan aamun poskia käsky
Kullin kultailla, käsky rusoin punata,
Aamun sen, jona sais tuhatvuotisen huolien itkun
Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,
Päivän sen, jona tyttöni tuskia-huokuva rinta
Pääsisi kerrankaan riemua laulelemaan?
Jos päivyt tämä valkenev'
