Keski-ikäinen nainen
I
Oli eräs sunnuntai huhtikuun alussa v. 1813. Aamu lupasi yhden niistä kauniista päivistä, jolloin pariisilaiset ensi kerran vuodessa näkevät katunsa puhtaina ja taivaansa pilvistä vapaana. Vähää ennen kello kahtatoista kiitivät komeat ajovaunut kahden tulisen hevosen vetäminä Rivolin kadulle Castiglianen kadulta ja pysähtyivät toisten ajoneuvojen taakse, jotka pitkässä jonossa seisoivat äsken avatun kalleriportin edessä keskellä Feuillantin pengermää. Näiden keveiden ajoneuvojen ajajana oli muuan sairaalloisen ja huolestuneen näköinen mies; harmaa tukka peitti niukasti hänen kellertävän päälakensa ja teki hänet vanhemman näköiseksi kuin hän todella oli. Hän heitti ohjakset palvelijalle, joka ratsasti vaunun perässä, astui alas ja otti käsivarsillensa nuoren, sievän tytön, jonka kauneus veti kaikkien pengermällä kävelijöiden huomion puoleensa. Pikku neiti antoi aivan tyynesti ottaa itseänsä vyötäisiltä seisoessaan vaunun laidalla, pani kätensä seuraajansa kaulaan ja tämä nosti hänet alas jalkakäytävälle rypistämättä hänen viheriäisen ripsihameensa koristeita. Rakastaja ei olisi voinut olla huomaavaisempi. Hän oli varmaankin tytön isä. Kiittämättä häntä tarttui tyttö tuttavallisesti hänen käsipuoleensa vetäen hänet kiirehtien mukanansa puistoon. Vanha isä näki kuinka ihastunein katsein pari nuorta miestä katselivat hänen tytärtään ja surullinen ilme, joka tavallisesti kuvastui hänen kasvoillaan, hävisi hetkeksi. Vaikka hän jo kauvan sitten oli saavuttanut sen iän, jolloin miesten tulisi luopua turhamaisuuden tuottamista petollisista nautinnoista, hymyili hän.
"Ihmiset luulevat, että sinä olet vaimoni", kuiskasi hän nuorelle tytölle. Hän oikaisihe suoraksi ja käveli niin hitaasti, että se saattoi tytön epätoivoon.
Näytti siltä kuin olisi hän keikaillut tyttärensä tähden. Hän näytti nauttivan enemmän kuin tyttö niistä uteliaista katseista, joita ohikulkevat heittivät hänen pieniin, ruskeitten lastinkikenkien peittämiin jalkoihinsa, hänen miellyttävään vartaloonsa tuossa viheriäisessä hameessa valkeasta harvasta kankaasta tehtyine hihoineen ja kauluksineen ja hänen sievään kaulaansa, jota pieni koruommeltu kaulus ei täydellisesti peittänyt. Hänen kävellessään kohosi hame toisinaan, niin että kenkien yläpuolella saattoi nähdä hänen hienot, hyvin muodostuneet säärensä rei'ikkäissä silkkisukissa. Useampi kuin yksi kävelijöistä kääntyikin, kulettuaan tämän parin ohi, ympäri ihaillakseen tahi saadakseen vielä kerran nähdä nämä nuoret kasvot, joiden ympärillä ruskeat kutrit leikkivät ja joiden valkea, heleä hipiä tuli vielä kauniimmaksi hänen komean viittansa ruusunvärisen vuorin heijastuksesta, ja hänen vilkkaudestaan ja kärsimättömyydestään. Lempeä veitikkamaisuus loisti hänen kauniista mustista mantelimuotoisista silmistään kaarevine kulmakarvoineen ja pitkine silmäripsineen. Eloisuus ja nuoruus rikkauksineen kuvastui näissä pienissä kasvoissa omavaltaisine ilmeineen ja tässä vartalossa, joka oli niin solakka huolimatta siitä, että siihen aikaan vyö oli sidottu korkealle rinnan alle. Välinpitämättömänä kaikesta häntä ympäröivästä ihailusta katseli nuori tyttö levottomin silmäyksin Tuillerin linnaa, joka näytti olevan hänen kiireisen kulkunsa päämaali. Kello oli neljännestä vailla kaksitoista. Huolimatta näin varhaisesta ajasta näkyi useita vallasnaisia, kaikki komeissa puvuissa, palaavan takaisin linnasta harmistuneesti kääntäen päätään, juurikuin olisivat katuneet myöhäistä tuloaan, jonka takia eivät päässeet nauttimaan jotain, jota olivat tahtoneet nähdä. Muutamat tyytymättömät lauseet, jotka pääsivät näiltä pettyneiltä ja jotka tämä tuntematon kaunotar sivumennen kuuli, näkyivät mitä suurimmassa määrässä huolestuttavan häntä. Vanha herra tarkkasi enemmän uteliaasti kuin ivallisesti niitä kärsimättömyyden merkkejä, jotka ilmenivät hänen seuralaisensa kauniilla kasvoilla ja katseli häntä sellaisella mielenkiinnolla, että siinä varmaan täytyi piillä jonkun verran isällistä levottomuutta.
Tämä päivä oli kolmastoista sunnuntai v. 1813. Kaksi päivää myöhemmin lähti Napoleon sille monivaiheiselle retkelle, jonka kestäessä hänen piti kadottaa toisensa jälkeen Bessières ja Durac, voittaa muistettavat tappelut Lützenin ja Bautzenin luona, nähdä Itävallan, Saksen'in, Bayerin ja Bernadotte'n pettävän itseään ja taistella kauheassa tappelussa Leipzigin luona. Suuremmoinen paraati, joka oli pidettävä keisarin käskystä, oli viimeinen niistä, jotka niin kauvan olivat herättäneet sekä pariisilaisten että ulkomaalaisten ihailua. Vanhan kaartin piti viimeisen kerran suorittaa niitä taitavia manöövereitä, joiden komeus ja loisto toisinaan ihmetyttivät yksin sitä jättiläistäkin, joka silloin valmistautui taisteluun Eurooppaa vastaan. Surullinen mieliala vallitsi siinä uteliaassa ja loistavassa joukossa, joka oli kokoontunut Tuillerieihin. Kaikki näkyivät aavistavan, mitä oli tapahtuva, ja kenties he myöskin tunsivat tulevansa muistelmissaan useamman kuin yhden kerran herättämään uudestaan eloon tämän näyn, kun se aika oli tullut, jolloin tämä Ranskan sankariaika saisi sen satukimalluksen mikä sillä nykyään on.
"Käy nopeammin, isä!" sanoi nuori tyttö itsevaltainen ilme kasvoillaan ja veti mukaansa vanhaa herraa. "Kuulen rumpujen pärisevän."
"Sotaväki tulee Tuillerieihin", vastasi hän.
"Taikka lähtee pois … kaikki ihmisethän palaavat kotiin!" sanoi tyttö lapsellisesti harmistuneena, seikka, joka sai hänen isänsä hymyilemään.
"Paraati ei ala ennen kello puolta yhtä", sanoi isä, kiirehtien innostuneen tyttärensä jälessä.
Kun näki, millä tavalla nuori tyttö liikutti oikeata käsivarttansa, olisi voinut luulla hänen käyttävän sitä apuna juostakseen. Hänen pieni hienon sormikkaan peittämä kätensä rypisti kärsimättömästi nenäliinaa muistuttaen airoa veneessä, joka halkaisee aaltoja. Vanha herra hymyili toisinaan, mutta toisinaan synkistyivät hänen kuivettuneet piirteensä surullisesta ilmeestä. Hänen rakkautensa kaunista tytärtään kohtaan oli nyt hänen ilonaan, mutta se sai hänet pelkäämään tulevaisuutta. Oli kuin olisi hän ajatellut: "nyt hän on onnellinen mutta kuka tietää, tuleeko hän aina olemaan se?" Sillä vanhoilla ihmisillä on se heikkous, että he rasittavat nuorten tulevaisuutta omilla huolillaan. Kun isä ja tytär saapuivat paviljongin pylvässaliin, paviljongin, jonka huipussa kolmivärinen lippu liehui ja jonka kautta kävelijät tulivat ja menivät Tuillerien puistoon ja Carrousel-kentälle, huusivat vahdit varmalla äänellä:
"Kukaan ei enää saa tulla sisään."
Nuori tyttö kohottautui varpailleen ja hänen onnistui nähdä joukko hienosti puettuja naisia, jotka molemmin puolin ympäröivät vanhaa marmorikaariporttia, josta keisarin piti tulla.
"Näethän nyt isä, että tulimme liian myöhään!"
Hänen huolestunut ilmeensä osoitti, kuinka tärkeänä hän piti sitä, että saisi olla mukana katselmuksessa.
"No, mennään sitten, Julia! Sinähän et pidä väkitungoksessa seisoskelemisesta."
"Ei, pysähtykäämme, isä! Voin joka tapauksessa nähdä keisarin täältä. Jos hän tulee tapetuksi sodassa, niin enhän minä ole ikinä nähnyt häntä."
Isä säpsähti kuullessaan nämä itsekkäät sanat; hän huomasi tyttärensä äänestä, että tämä oli itkemäisillään; hän katsoi häntä ja luuli näkevänsä hänen alas luotujen silmäluomiensa alla pari kyyneltä, joiden syynä ei ollut niin paljon harmi kuin ne ensimäiset surut, joiden salaisuutta vanhan isän ei ole vaikea arvata. Äkkiä punastui Julia ja päästi huudahduksen, jonka merkitystä vahdit yhtä vähän kuin hänen isänsäkään ymmärsivät. Muuan upseeri, joka tuli pihasta portaita kohden, kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan huudahduksen, riensi puiston kaariportille, tunsi nuoren tytön, jonka hetkiseksi peittivät näkyvistä krenatöörien korkeat karvalakit, ja peruutti heti häntä ja isäänsä varten käskyn, jonka itse äsken oli antanut. Välittämättä siitä tyytymättömyydestä, jota kaariporttia saartava komea väkijoukko osoitti, veti hän lempeästi ihastuneen nuoren tytön luoksensa.
"Nyt minä ymmärrän, miksi hän oli niin vihainen ja niin kiihkeä, koska sinä olit täällä päivystäjänä", sanoi vanha herra upseerille samalla kertaa vakavasti ja leikillisesti.
"Herra herttua", vastasi nuori
