peilissä. Taaskin keräysivät nuo vanhat unelmat, jotka pyrkivät meren taa jotakin vierasta ja suurta etsimään.
Entäs naimaliitto? Sen työnsi hän tämmöisten tunnelmain vallitessa luotansa niinkuin laskuportaat, jotka vedetään maihin sittekun niitä on käytetty. Miten saattoi hän näin tehdä? – Niin, kuinka monasti hän niinä vuosina, jotka seurasivat, seisahtuikaan ajattelemaan tätä asiaa? Mutta se jäi hänelle aina yhtä käsittämättömäksi.
Häntä ei saatu taivutetuksi pukemaan yllensä yhtäkään noita uusia pukuja, sinä päivänä jolloin Skarlie oli tulossa, eikä myöskään lähtemään ulos häntä kohtaamaan; päinvastoin hän piiloutui näkyvistä. Myöhemmin ja ikäänkuin sattumoisin hän tuli näkyviin, johdonmukaisesti kohteli hän sekä naimiskauppaa että sulhasta jonakin, joka ei koskenut häntä.
Skarlie oli pirteänä; sekä rouva että kirkkoherra koettivat näet korvata Magnhildin puuttuvaa kohteliaisuutta, ja hän myöstyi heidän ponnistuksiinsa oikein voittavalla tavalla. Opettajattaren mielestä hän oli suorastaan rakastettava.
Magnhild istui toisena iltana ruokasalissa järjestellen muutamia kapineita, jotka kuuluivat käsityökouluun ja nyt piti toimitettaman tilaajille. Hän oli yksinään ja Skarlie tuli vaiti ja hymyillen, lukitsi vitkaan oven jälkeensä ja istuutui hänen viereensä. Tyttö tunsi satulasepän hajun, mutta ei katsahtanut ylös. Skarlie haasteli kauan yhdentekevistä asioista, niin että tyttö jälleen alkoi hengitellä tyynesti, uskalsipa vihdoin katsahtaakin häneen, joka istui siinä etukumarassa savutellen. Hän näki satulasepän kaljun pään, tuuheat kulmakarvat ja tylppänenän nykermän, sitten hänen suuret kouransa ja niiden niin omituiset kynnet, ne kun näet somanmuotoisina piilivät syvällä lihassa, joka taas kaikkialta, siis myös edestäpäin ympäröi ne vahvalla, pyöreällä kehyksellä. Etuisimmasta päästään ne olivat likaiset – seikka, josta opettajatar, jolla itsellään oli kauniit kädet, oli varoittanut oppilaitaan ikäänkuin kuoleman synnistä. Magnhild katseli niitä punertavia, yksitellen törröttäviä ihokarvoja, jotka kauttaaltaan peittivät noita kouria. Mies oli hetken aikaa ollut ääneti, mutta ikäänkuin tuntien olevansa tarkastuksen alaisena, oikaisi hän itseään ja ojentaen hymysuin toisen karvanyrkkinsä neitoa kohti ja sanoen: "Niin vain, Magnhild!" laski hän sen kumppalinsa molempain käsien peitoksi. Neitoa tärisytti kauttaaltaan, ja heti jälestä istui hän ikäänkuin hervottomana. Hän ei kyennyt liikahtamaan, ei osannut ajatella muuta kuin että suuri merirapu oli tarttunut häneen. Miehen pää tuli lähemmäs, silmätkin olivat kuin hummerin, ne pistivät. Sitä Magnhild ei vielä koskaan ollut niissä nähnyt, hän karkasi pystyyn. Skarlie jäi istumaan. Magnhild ei katsonut taaksensa, vaan alkoi askaroida, siinä missä seisoi, järjestellen loppuosaa käsityötekeleitään. Ei hän siis jättänyt huonetta missään tapauksessa, hetkisen perästä mies sen jätti.
Opettajatar puki Magnhildin seuraavana päivänä; rouvakin oli mukana, hän sanoi sen häntä ilahuttavan. Magnhild antoi kaiken tapahtua liikkumatta, äännähtämättä, kyyneltä itkemättä.
Samoin vierassuojassa. Hän istui liikahtamatta. Häneen oli tullut lisää jotakin uhman näköistä. Muutamia neitsyeitä ja torppareita istui ja seisoi keittiön ovella, ja tässä, joka oli raollaan, hän näki lastenpäitä.
Lukkari pani virren soimaan, heti kun kirkkoherra tuli alas.
Magnhild ei silmännyt sulhoansa. Pappi kosketti helliä soittimen kieliä, rouva itki, opettajatar samoin, mutta Magnhildin kylmyys vaikutti viluttavasti sekä edelliseen että molempiin jälkimäisiin. Puhe supistui lyhyeksi ja liikkui aivan yleisissä ajatuksissa. Jälestä tuli kuivia onnitteluja ja kiusallinen äänettömyys. Jopa satulaseppäkin oli hukannut hymynsä. Tuli kuin vapauttavana tieto, että päivällinen oli valmis.
Päivällispöydässä tahtoi kirkkoherra esittää maljan ja aloitti: "Rakas Magnhild, minä toivon, ettei sinulla ole mitään meitä vastaan – ", pitemmälle hän ei päässyt, sillä tässä tyrskähti Magnhild niin rajuun itkuun, että se vähitellen tempasi mukaansa rouvan, opettajattaren, vieläpä kirkkoherrankin ja tuokioksi seisahtui kaikki. Kirkkoherra yksin kykeni vasta vihdoin lisäämään lauseen: "Muista meitä!" Mutta siinä syntyi taas sama sydäntä särkevä itku, niin ettei mitään maljaa tullut juotua. Mitä tuo nyt oikeastaan oli, se ei selvennyt kellekkään heistä, paitsi ehkä sulhaselle, joka jäi olemaan vaiti.
Jälkiruoan aikana tuli yksi neitsyeistä sisään ja kuiskasi muutaman sanan morsiamelle. Siellä oli Rönnaug, joka tahtoi jättää hänet hyvästi. Hän oli odottanut siitä asti kuin he menivät pöytään, eikä nyt voinut kauempaa odottaa. Magnhild lähti ulos. Rönnaug seisoi ulkona porstuan portailla, perin viluisena, hän ei sanonut tahtovansa olla sisällä tiellä. Hän katseli morsiamen pukua ja huomasi sen ylenmäärin hienoksi, hän veti lapasen toisesta kädestään ja pyyhkäisi siihen kätensä takapuolta. "Niin kyllä hän on rikas", sanoi Rönnaug, "mutta vaikka olisivat antaneet minulle hopeaisen hameen, en sittekään tahtoisi", ja hän lisäsi jotakin, jota ei sovi tässä kertoa, josta Magnhild hehkuvin poskin antoi hänelle kunnollisen korvatillikan. Kaulahuivi tosin lievensi sitä jonkun määrin, mutta kyllä se oli erittäin hyvin tarkoitettu.
Magnhild tuli jälleen sisään ja istahti, mutta ei paikalleen yljän viereen, vaan lavitsalle akkunan ääreen. Hän ei sanonut tahtovansa syödä enää. Ei auttanut, että häntä pyydettiin ainakin olemaan mukana kunnes muut olisivat valmiit. Hän ei sanonut jaksavansa.
Lähtö seurasi pian kahvin jälkeen. Sattui väliin eräs tapahtuma, joka hillitsi liikutuksen millaiseksi tahansa tämä saattoikin sukeutua. Se oli se että ylkä – ensi kiireessä hän näytti karvaiselta pedolta – tuli kantaen sisään turkiskappaa, karvoilla sisustettuja patinoita, karvatakkia ja lakkia, karvanahkakäsineitä ja puuhkaa. Koko kantamuksensa hän laski Magnhildin jalkain juureen ja sanoi kuivan vakavasti: "Lasken tämän sinun jalkojesi juureen!" Räjähdettiin nauruun, johon Magnhildinkin täytyi yhtyä. Kaikki kokoontuivat tavarain ympärille, jotka makasivat hujan hajan matolla, ja kaikki joutuivat ihmetyksiin. Oli selvä, ettei Magnhildillekään ollut vastenmielistä nähdä eteensä hajotettavan semmoista lahjaa juuri talvimatkan edellä, jota varten hän oli saanut luvan lainata koko joukon kapineita.
Hiukan jälestäpäin seisoi hän verhottuna siniseen pukuunsa, ja sen verran lapsi tai nainen hän oli, että se hänestä tuntui hupaiselta. Välittömästi perään puettiin hänen yllensä uudet päällysvaatteet, verho verholta, yleisen mielenkiinnon vallitessa, joka nousi ylimmilleen silloin kun Magnhild talutettiin peilin ääreen katselemaan itseänsä. Hevonen oli ajettu porraspäihin, ja Skarlie saapui juuri, hänkin matkapuvussa, yllään koirannahkaturkit, päällyssaappaat ja säärystimet poronnahkaiset sekä litteä turkislakki päässään. Hän oli melkein yhtä paksu kuin pitkä, ja nostaakseen vireille hilpeyttä ontua nilkutti hän peilin puoleen, asettuen kuivan lystikkäästi Magnhildin kanssa vierekkäin. Kaikki nauroivat, jopa morsian itsekin – vaietakseen kuitenkin kohta tuppisuuksi. Sama tuppisuisuus painoi vielä valtaansa hyvästijätön. Vasta heidän pappilan jätettyään pyrskähti nuorikko jälleen itkuun.
Hän katseli lumipeittoista sorakumpua kotinsa kohdalla, mutta väsyneenä, ikäänkuin hänkin sisältä olisi ollut soran ja lumen peitossa.
Sää oli kylmä. Laakso kapeni yhä ahtaammaksi, tie puikkelehti tiheän metsän lävitse. Yksinäinen tähti kimalsi.
Skarlie oli piirtänyt kuvia lumeen ruoskallaan, nyt osotti hän sillä tähteä ja alkoi hyräillä, sitten laulella jotakin skottilaista laulua. Se seurasi niinkuin raskasmielinen lintu myötä toiselta lumen alla painuksissa huokaavalta hongalta toisen luo. Magnhild kysyi sen sisällystä, ja se soveltui hyvin rekiretkelle syvällä metsässä. Skarlie kertoili enemmän Skotlannista, sen historiasta, oleskelustaan siellä.
Kerran aljettuaan jatkoi hän ja jutteli vähin erin niin
