olette venäläisiä? kysähdin minä vasten tahtoanikin.
Hymy levisi nuoren miehen huulille, vastatessaan:
– Niin, me olemme venäläisiä.
– Minä en olisi odottanut … näin kaukaisessa seudussa, olin minä alkamaisillani.
– Emme myöskään me, keskeytti hän, – mutta mitä siitä! Sitä parempi. Suvaitsetteko, niin esittelemme itsemme: nimeni on Gagin, ja tämä on minun … hän vaikeni hetkeksi: – minun sisareni. Ja teidän nimenne, minä pyydän?
Minä mainitsin nimeni, ja me ryhdyimme keskusteluun. Minä sain kuulla, että Gagin, matkustellessaan huvikseen, niinkuin minäkin, viikkoa sitten oli saapunut L:ään ja majautunut siihen. Minun täytyy tunnustaa, että minä vastenmielisesti tutustuin venäläisten kanssa ulkomaalla. Minä tunsin heidät jo kaukaa heidän käynnistään, heidän vaatteittensa muodosta, pääasiallisesti kuitenkin heidän kasvojensa luonteen kautta. Itsehensä tyytyväisyyden ja ylenkatseellisuuden, useinpa vaativaisuudenkin piirteet äkkiä muuttuivat sellaisiksi, jotka ilmaisivat varovaisuutta ja arkuutta… Yhdessä silmänräpäyksessä ihminen ikäänkuin seisoi vartijana, hänen silmäyksensä kääntyivät rauhattomasti joka taholle…
"Enkö vain lie sanonut jotakin tyhmää, eikö minua naureta?" näytti tämä hämmästynyt katse lausuvan. Hetkinen vielä, – ja rauhallisuus oli jälleen laskeutunut hänen kasvoillensa, vain silloin tällöin vaihdellaksensa tylsän neuvottomuuden kanssa. Niin, minä vältin venäläisiä, mutta Gagin heti ensi hetkessä minua miellytti. Maailmassa on olemassa sellaisia onnellisia henkilöitä, joita jokainen mielellään katselee; miellyttävien kasvojensa kautta he vaikuttavat meissä lämpimiä tunteita ja vetävät meitä puoleensa. Gagin'illa oli juuri sellaiset suloiset, ystävälliset kasvot suurine lempeine silmineen ja hienoine kiharine hiuksineen. Hän puhui niin, että, vaikk'ei häntä olisi nähnytkään, jo hänen äänestänsäkin voi päättää, että hän nauroi.
Tyttö, jonka hän sanoi sisarekseen, näytti minusta heti ensi katsannossa sangen miellyttävältä. Oli jotakin omituista, jotakin erinomaista hänen tummanveristen, pyöreitten kasvojensa piirteissä; hänen vähäläntäinen, hieno nenänsä, melkein lapsellisen pyöreät poskensa, mustat säihkyvät silmänsä vaikuttivat hänessä jotakin viehättävää. Sulotar ilmautui koko hänen vartalossaan; kuitenkaan hän ei näyttänyt olevan täydellisesti kehkeytynyt. Hän ei ensinkään ollut veljensä näköinen.
– Tahdotteko tulla meidän luoksemme? kysyi Gagin minulta: – minusta olemme jo kyllin katselelleet Saksalaisia. Meikäläiset olisivat, puhuakseni totta, jo aikoja sitten heittäneet akkunat rikki ja lyöneet tuolit sirpaleiksi, mutta nämät käyttävät itseään vielä liiankin siivosti. Miltä tuntuu Asja, lähdemmekö kotiin?
Tyttö nyökäytti myöntyvästi päätään.
– Me asumme kaupungin ulkopuolella, jatkoi Gagin: – eräässä viinitarhassa, yksinäisessä rakennuksessa, korkealla. Meillä on ihanata, te saatte nähdä. Emäntä on luvannut valmistaa meille hapanta maitoa. Nythän jo pian rupee hämärtämään, ja teidän on parempi kulkea Rhein^in poikki kuutamolla.
Me lähdimme matkaan. Matalan kaupungin portin kautta (vanha sorakivistä tehty muuri ympäröitsi kaupunkia joka taholta, eivätkä tykkireijätkään vielä kaikki olleet lahonneet) me astuimme kentälle ja kuljettuamme noin sata askelta kivisen aitauksen vierustaa pitkin, pysähdyimme ahtaan portin eteen. Gagin aukasi sen ja johti meitä jyrkkää polkua pitkin vuorta ylös. Kummallakin puolen pitkin rinnettä kasvoi viiniköynnöstä; aurinko oli juuri laskeutunut ja jättänyt vaan himmeän purppurapunaisen valon viheriöille oksille, pitkille seipäille, kuivalle maalle, joka oli täynnään suurempia ja pienempiä liuskakiviä, ja pienelle valkoseinäiselle rakennukselle, joka oli varustettu viistoilla, tummanvärisillä poikkipuilla ja neljällä valoisalla akkunalla, ja joka oli sen vuoren kukkulalla, jota ylöspäin me kiipesimme.
– Tuossa on meidän asuntomme, huudahti Gagin, lähestyessämme pientä taloa – ja tuossa emäntämmekin jo tuo maidon. Guten Abend, Madame. Me heti ryhdymme siihen; mutta ensin, lisäsi hän – katsokaa ympärillenne … millainen on näkö-ala?
Näkö-ala oli todellakin ihmeen viehättävä. Rhein-virta oli edessämme kokonaan hopeanhohtavana viheriöitten rantojensa välissä. Yhdessä kohden se hehkui levolle laskeuneen auringon kullanpurppuraisessa valossa. Kaikki rannalla olevan kaupungin rakennukset ja kadut olivat nähtävinä; kukkuloita ja lakeuksia levisi lavealta edessämme. Alhaalla oli kaunista, ylhäällä vielä kauniimpaa; omituisen vaikutuksen minuun teki tummansinisen taivaan selkeys ja ilman kirkas läpikuultavuus. Viileänä se aaltoili ja keveänä, ikäänkuin sekin olisi tuntenut itsensä vapaammaksi korkeudessa.
– Oivallisen te olette valinneet itsellenne asunnon, virkoin minä.
– Asja on sen keksinyt, vastasi Gagin; – no, Asja, jatkoi hän, aseta kaikki järjestykseen. Käske tuoda kaikki tänne. Me tahdomme syödä illallisemme taivasalla. Tänne soittokin kuuluu selvemmin. Oletteko huomanneet, jatkoi hän, kääntyen minuun – läheltä valssi toisinaan ei kuulu miltään – laimeita, käheitä ääniä vain; mutta etäältä, kuinka ihmeen ihanata! – se saattaa kaikki sydämen herkimmät kielet värähtelemään.
Asja, jonka varsinainen nimi oli Anna, mutta jota Gagin kutsui Asja'ksi, joksi minunkin suvaittanee häntä kutsua, lähti huoneesen, mutta palasi pian takaisin emännän kanssa. He kantoivat yhdessä suurta tarjotinta, jolle oli asetettu maito-ruukku, kantajia, lusikoita, sokeria, marjoja ja leipää. Me laskeusimme istumaan ja ryhdyimme syömään. Asja otti hatun päästänsä. Hänen mustat hiuksensa, jotka olivat leikatut tasaisiksi ja kammatut pojan tapaan, valuivat tuuheina kiharina alas hänen kaulalleen ja hartioilleen. Aluksi hän ujosteli minua; mutta Gagin sanoi.
– Asja, älä pelkää; hän ei ole vaarallinen!
Asja hymyili ja hetkisen kuluttua hän jo itse puhutteli minua. Minä en milloinkaan ole nähnyt olentoa, joka olisi ollut levottomampi kuin hän. Hetkeäkään hän ei istunut rauhallisena; hän nousi istumasta, juoksi huoneukseen, tuli jälleen takaisin, hyräeli puoliääneen ja nauroi usein erittäin kummallisella tavalla, näytti siltä, kuin hän ei olisi nauranut sitä, mitä kuuli, vaan niitä eri ajatuksia, jotka tavan takaa juolahtivat hänen mieleensä. Hänen suurista silmistään lähtevä katseensa oli rehellinen, kirkas, pelotoin, mutta joskus hänen silmäluomensa värähtelivät hiljaisesti ja silloin hänen silmäyksensä äkkiä tulivat syvällisiksi ja lempeiksi. Me keskustelimme noin kahden tunnin ajan. Päivä oli jo aikoja sitten sammunut, ja ilta, joka ensin oli ollut kirkas, sitten purpuranpunainen, vihdoin vaaleanhämärä, häiveni hiljalleen ja vaihtui yöhön, mutta meidän keskustelumme jatkui yhä hiljaisena ja rauhallisena kuin ilma, joka meitä ympäröi. Gagin tuotti pullon Rhein'in viiniä, jonka me kiirehtimättä vähitellen tyhjensimme. Musiiki kaikui yhä korviimme; sen säveleet kuuluivat meistä entistä vienommilta, suloisemmilta; valoja oli sytytetty kaupunkiin ja virralle. Asja laski äkkiä päänsä alaspäin, niin että hänen kiharansa valuivat hänen silmilleen, oli äänetönnä ja huokasi syvään; sanoi sitten tahtovansa lähteä levolle ja meni huoneesen; minä näin kuitenkin, kuinka hän sytyttämättä tulta, kauan seisoi suljetun akkunan takana.
Vihdoin nousi kuu; sen epätasainen valo leijaili Rhein'in pinnalla; kaikki kirkastui, synkeni, muuttui, viinikin tahkotuissa laseissamme hehkui salaperäisesti välkkyen. Tuuli oli hiljentynyt, laskenut siipensä kokoon ja asettunut täydellisesti; yöllinen hyvänhajuinen lämpö nousi maasta.
– Onpa jo aika lähteä, huudahdin minä; muuten en enää saa käsiini ehättäjää!
– On aika, kertoi Gagin.
