mies, voisi melkein sanoa lapsi, yksinkertainen ja luonnollinen, kaunopuheinen tuossa sydämen kaunopuheisuudessa, jota ei koskaan silloin tapaa, kun sitä etsii, joka rakasti kaikkia siksi, että hän itse oli onnellinen, herätti tuomarissaankin saman hellän hyvyyden, jota hänen oma sydämensä oli täynnä. Edmondin katseissa, äänessä, liikkeissä ei ollut muuta kuin hyvyyttä ja suopeutta kuulustelijaa kohtaan, vaikka tämä oli ollut hänelle tyly ja ankara.
– Toden totta, ajatteli Villefort, – tuo on kunnon poika, eikä minun ole vaikeata tehdä Renéen mieliksi ja täyttää hänen ensimmäistä pyyntöään. Palkakseni saan siitä sydämellisen kädenpuristuksen kaikkien nähden ja suudelman jossakin nurkassa.
Näiden suloisten ajatusten vaikutuksesta kirkastuivat Villefort'in kasvot. Kun hän jälleen loi katseensa Dantèsiin, niin tämäkin hymyili.
– Tiedättekö, onko teillä vihamiehiä? kysyi Villefort.
– Minullako vihamiehiä? sanoi Dantès. – Kaikeksi onneksi on asemani niin vähäpätöinen, ettei minulla niitä voi olla. Vaikka luonteeni onkin hiukan kiivas, olen aina koettanut sitä hillitä. Minulla on komennettavanani kahdeksan tai kymmenen merimiestä. Jos heiltä kysytään, niin he sanovat kunnioittavansa ja rakastavansa minua, ei isänä, sillä olen siksi liian nuori, vaan veljenä.
– Ellei teillä ole vihamiehiä, niin on kai teillä kadehtijoita. Teidät nimitettiin kapteeniksi yhdeksäntoistavuotiaana, se on huomattava asema teidän iällänne. Olitte menossa naimisiin kauniin naisen kanssa, joka rakastaa teitä, se on harvinaista kaikissa maailman valtioissa. Kun kohtalo näin on teitä suosinut, niin on teillä mahdollisesti kadehtijoita.
– Olette oikeassa. Mahdollisesti tunnette ihmiset paremmin kuin minä. Mutta jos nuo kadehtijat kuuluvat ystäviini, niin mieluimmin olen heistä tietämättä, ettei minun tarvitsisi heitä vihata.
– Olette väärässä. Ihmisen täytyy aina nähdä selvästi ympärilleen. Ja te näytätte olevan niin perin kunnon mies, että tahdon poiketa tavallisista oikeusmuodoista ja auttaa teitä totuuden ilmitulemisessa näyttämällä teille kirjeen, jolla teidät on annettu ilmi. Tässä on ilmiantokirje, tunnetteko käsialan?
Ja Villefort otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen Dantèsille. Dantès luki sen. Pilvi nousi hänen otsalleen, ja hän sanoi:
– En tunne tätä käsialaa. Se on väärennetty ja kuitenkin hyvin selvä. Joka tapauksessa se on taitavalla kädellä kirjoitettu. Olen onnellinen, sanoi hän katsahtaen kiitollisena Villefort'iin, – ollessani tekemisissä teidänkaltaisenne miehen kanssa, sillä kadehtijani on todellakin vihamieheni.
Ja salama välähti nuoren miehen silmistä hänen lausuessaan nämä sanat.
Villefort näki, mikä kiivaus oli tämän näennäisen lempeyden takana.
– Ja nyt, sanoi prokuraattorin sijainen, – vastatkaa minulle suoraan, ei niin kuin syytetty vastaa tuomarille, vaan niin kuin kieroon asemaan joutunut mies vastaa toiselle, joka huolehtii hänen kohtalostaan. Mikä on totta tässä nimettömässä syytöksessä?
Ja Villefort heitti halveksivasti pöydälle kirjeen, jonka Dantès oli antanut hänelle takaisin.
– Kaikki eikä mitään. Kautta merimieskunniani, kautta rakkauteni Mercedekseen, kautta rakkauteni isääni, totuus on seuraava.
– Puhukaa, sanoi Villefort ääneen.
Sitten hän jatkoi itsekseen:
– Jos Renée nyt näkisi minut, niin hän olisi varmaankin tyytyväinen eikä sanoisi minua kaulankatkaisijaksi.
– No niin, lähtiessämme Napolista sairastui kapteeni Leclère aivokuumeeseen. Kun ei laivassamme ollut lääkäriä eikä hän tahtonut poiketa mihinkään rannikkokaupunkiin, vaan rientää Elban saarelle, tuli hänen tautinsa niin pahaksi, että hän kolmantena päivänä, tuntiessaan kuolevansa, kutsui minut luokseen. "Rakas Dantès", sanoi hän, "vannokaa kunnianne kautta tekevänne sen, mitä teiltä nyt pyydän. Tärkeät asiat riippuvat siitä." – "Minä vannon", vastasin. – "Kun kuolemani jälkeen laivan johto kuuluu teille, niin ottakaa johto huostaanne, menkää Elban saarelle, laskekaa maihin Porto-Ferrajoon, kysykää marsalkkaa ja antakaa hänelle tämä kirje. Ehkä silloin saatte toisen kirjeen ja teille annetaan tehtävä. Tämän tehtävän, joka olisi joutunut minulle, täytätte, ja kunnia siitä tulee teille." – "Minä teen sen, kapteeni, mutta ehkä en pääsekään marsalkan luo niin helpolla kuin te luulette." – "Ottakaa sormukseni ja lähettäkää se hänelle", sanoi kapteeni, "ja kaikki esteet häviävät". Näin sanoen hän antoi minulle sormuksensa. Tämä tapahtui viimeisellä hetkellä, sillä kahden tunnin päästä hän houraili ja oli seuraavana päivänä vainaja.
– Mitä silloin teitte?
– Tein velvollisuuteni, sen, minkä jokainen olisi minun sijassani tehnyt, sillä ovathan kuolevan rukoukset aina pyhiä, mutta merimiehille ovat lisäksi esimiehen pyynnöt käskyjä, jotka on toteutettava. Purjehdin siis Elban saarta kohden, jonne saavuin seuraavana päivänä, käskin kaikkia jäämään laivaan ja läksin yksin maihin. Niin kuin olin aavistanut, ei minua tahdottu päästää marsalkan luo, mutta lähetin hänelle sormuksen, jonka piti olla suositukseni, ja kaikki ovet aukenivat. Hän otti minut vastaan, kyseli kapteeni Leclèren viimeisistä hetkistä, ja niin kuin tämä oli ennustanut, hän antoi minulle kirjeen vietäväksi Pariisiin. Lupasin sen hänelle, sillä täytinhän siten kapteenini viimeisen tahdon. Tulin tänne, järjestin kiireesti kaikki asiat laivassa. Sitten kiiruhdin tapaamaan rakastettuani, jonka kohtasin kauniimpana ja viehättävämpänä kuin koskaan ennen. Herra Morrelin avulla voitimme kaikki kirkolliset vaikeudet. Olin juuri, niin kuin teille kerroin, kihlajaisissani, minun piti mennä tunnin päästä vihille, ja aioin huomenna lähteä Pariisiin, kun minut vangittiin tuon ilmiannon perusteella, jota minä nyt halveksin yhtä paljon kuin tekin näytätte sitä halveksivan.
– Niin, niin, mutisi Villefort, – tuo kaikki näyttää todenmukaiselta, ja jos olette syyllinen, niin se on johtunut ajattelemattomuudesta. Mutta ajattelemattomuutta puolustaa se, että täytitte kapteeninne viimeisen tahdon. Antakaa minulle tuo kirje, jonka saitte Elban saarella, luvatkaa kunniasanallanne saapua heti kutsuttaessa kuulusteltavaksi ja saatte mennä tapaamaan ystäviänne.
– Minä olen siis vapaa! huudahti Dantès riemuissaan.
– Olette, antakaa minulle vain tuo kirje.
– Se on varmaankin edessänne, sillä se otettiin minulta muiden papereitteni ohella, ja näen niitä tuossa pakassa.
– Odottakaahan, sanoi prokuraattorin sijainen Dantèsille, joka otti hattunsa ja hansikkaansa. – Kenelle tuo kirje oli osoitettu?
– Herra Noirtier'lle, Coq-Héron-katu, Pariisi.
Jos salama olisi iskenyt herra Villefort'iin, ei se olisi tehnyt niin nopeaa ja odottamatonta vaikutusta. Hän vaipui tuoliinsa, josta hän oli puoliksi noussut tarttuakseen Dantèsilta otettuihin papereihin, ja selailtuaan niitä nopeasti hän otti niiden joukosta kirjeen, johon loi sanomattoman suurta kauhua ilmaisevan katseen.
– Herra Noirtier, Coq-Héron-katu n: o 13, sopersi hän tullen yhä kalpeammaksi.
– Niin, vastasi Dantès kummastuneena, – tunnetteko hänet?
– En, vastasi Villefort nopeasti. – Kuninkaan uskollinen palvelija ei tunne salaliittolaisia.
– Kysymys on siis salaliitosta?
