/p>
Robinson Crusoe
Ensimmäinen luku
Robinsonin syntyperä. – Halu merille. – Vanhempain varoitukset. – Käynti Hullissa. – Lähtö merelle. – Myrsky. Haaksirikko. – Ei vieläkään kotia.
Synnyin vuonna 1632 Yorkin kaupungissa Englannissa. Bremenistä kotoisin oleva isäni oli ensin asettunut kauppiaaksi Hulliin, päässyt siellä varoihinsa ja siirtynyt sittemmin Yorkiin, jossa hän vietti hiljaista elämää. Siellä hän meni naimisiin äitini kanssa, joka oli omaa sukua Robinson ja jonka mukaan minä sain nimeni. Sukunimemme oli Kreutznaer, mutta koska Englannissa nimiä käännellään ja väännellään, niin tuli meidän nimeksemme Crusoe, ja niinpä nyt itsekin nimeni kirjoitan.
Minulla oli ollut kaksi veljeä. Toinen palveli everstiluutnanttina englantilaisessa jalkaväessä ja kaatui Dunkerquen taistelussa. Toinen oli jo aikaisin lähtenyt kotoa maailmalle; en ole hänestä milloinkaan mitään kuullut, eivätkä vanhempammekaan saaneet hänestä sen jälkeen minkäänlaisia tietoja.
Isä, vanhan kansan miehiä, oli kouluttanut minua, kolmatta poikaansa, säätymme mukaisesti. Hän halusi minusta lakimiestä, mutta minun mieleni – jo aikaisin täynnä kaikenlaisia haaveiluja ja pilventavoitteluja – paloi kovasti merille. En ottanut kuuleviin korviinikaan isän neuvoja, en äidin rukouksia enkä sukulaisten varoituksia. Minulle oli jo mennyt veriin tuo kovan onnen mielihalu, joka vastustamatta veti minua ankaria koettelemuksia kohti.
Kerran taas isä kutsui minut huoneeseensa, josta hän kovalta leiniltänsä ei päässyt mihinkään. Siellä hän sitten ystävällisesti ja samalla vakavasti otti puheeksi omituisen mielihaluni ja pyrkimykseni. Hän selitti minulle varsin vakuuttavalla tavalla, kuinka muille maille seikkailemaan pyrkivät ainoastaan ne, jotka taloudellisesti ovat aivan rappiolla, ja ne, jotka ovat hyvin varakkaita. Kotoa ja pois omasta maasta he tahtovat päästäkseen aivan tavallisuudesta poikkeavia teitä myöten rikkauteen tai kunnian kukkuloille. Moiset yritykset olivat isän mielestä minulle sekä liian halvat että liian korkeat.
– Sinä olet keskisäädyn lapsia, puheli hän, – ja minä olen pitkän elämäni aikana kokenut, että keskisääty se juuri on paras kaikista: ei siinä ole alhaisen säädyn raskasta raatamista vaikeine vastuksineen ja monine murheineen, eikä sitä toiselta puolen kalva ylhäisen säädyn ylpeys, mässäys, kunnianhimo ja kateus. Tämän keskisäädyn onnellisuutta kaikki kadehtivat, ja moni kuningaskin, korkeata asemaansa tuskitellen, soisi olevansa juuri tuossa keskivälissä. Sen onnellisuuttahan todistaa sekin viisas mies, joka rukoili Jumalalta: Älä anna minulle köyhyyttä äläkä rikkautta.
Hän selitti edelleen, kuinka minun ei ole pakko lähteä maailman markkinoille epävarmaan leivänhankintaan. Hän pitäisi huolta siitä, että murheitta saattaisin valmistua hänen ehdottamaansa ammattiin. Hän tekisi kaiken voitavansa auttaakseen ja kannattaakseen minua, jos kotona pysyisin, mutta jos pois lähden, hän ei millään muotoa tahdo edistää minun syöksymistäni turmioon. Niin hän oli varoitellut vanhintakin poikaansa lähtemästä sotaan Alankomaihin, mutta sinnepä tämä vain läksi ja sodassa sai surmansakin.
– En minä, virkkoi isä vihdoin, – en minä lakkaa sinun puolestasi rukoilemasta, mutta sen sanon, että jos toteutat mielettömän aikeesi, ei Jumala anna sinulle siunaustaan, ja joskus, kun olet ypöyksin, avutonna ja neuvotonna, muistat vielä, että hylkäsit isän neuvot.
Ja vanha isäni purskahti itkuun täten puhuessaan. Hänen ennustuksensa oli käyvä toteen.
Isän vakava varoitus ja äidinkin neuvot saivat hetkeksi hillityksi matkustushaluni. Mutta ei kulunut vuottakaan, niin jo panin aikeeni toimeen.
Sattumalta läksin kerran Hulliin. Aikomukseni ei ollut tosin lähteä sieltä karkuteille, mutta niin kuitenkin kävi. Siellä tapasin erään entisen koulutoverini, joka juuri oli lähdössä isänsä laivalla Lontooseen. Hän houkutteli minua mukaan käyttäen merimiesten tavallista syöttiä: pääset ilmaiseksi. Ja silloin, vanhemmiltani lupaa kysymättä, lähdöstäni heille edes tietoa antamatta, kokonaan sattuman varaan jättäen, saisivatko he minusta sanomaa lainkaan, Jumalan ja vanhempain siunausta vailla ja tekoni seurauksia sen enempää harkitsematta löin kättä päälle. Niinpä minä kovan onnen hetkenä Jumala paratkoon! – astuin laivaan syyskuun 1. päivänä 1651.
Nuoren seikkailijan kärsimykset eivät luullakseni milloinkaan ole alkaneet sen aikaisemmin ja kestäneet sen kauemmin kuin minun.
Tuskin oli laiva lähtenyt satamasta, niin jo nousi tuuli. Ankara aallokko alkoi käydä, ja ennen pitkää minä, ensikertalainen merellä, rupesin voimaan pahoin. Ja siinäkös minä miettimään mieletöntä tekoani: tämähän on selvää Jumalan rangaistusta tottelemattomalle pojalle! Isän itku ja äidin varoitukset muistuivat nyt elävästi mieleen, ja omatunto nuhteli minua ankarasti. Se ei silloin vielä ollut ennättänyt paatua, niin kuin myöhemmin kävi.
Tuuli yltyi vähitellen kovaksi myrskyksi. Jokainen aalto oli mielestäni niin kauhean korkea, että tuntui kuin laiva joka hetki olisi syöksemässä sen syliin. Joka kerta kun painuttiin aallon pohjaan luulin, ettei enää harjalle päästäkään. Tässä kuoleman tuskassa tein sen tuhannetkin lupaukset: jos Jumala minut tästä vielä hengissä auttaa kuivalle maalle, niin riennän kotiin suoraa päätä enkä ikinä enää laivaan astu; palaan kotiin kuin tuhlaajapoika muinoin.
Näitä viisaita ja järkeviä ajatuksia kesti niin kauan kuin myrskyäkin. Sitä mukaa kuin seuraavana päivänä tuulen raivo vaimeni, sitä enemmän minäkin totuin merelläoloon. Illalla tuuli tyyntyi, taivas kirkastui, ja ilma oli mitä ihanin. Aurinko laski mereen täydessä loistossaan, ja seuraavana aamuna se nousi sieltä yhtä komeana. Tuuli tuskin lainkaan liikutteli meren välkkyvää pintaa. Näky oli viehättävin, mitä silmieni eteen milloinkaan oli auennut.
Katsellessani ihaillen ja ihmetellen kaunista merta, joka vielä eilen oli ollut niin raivoisa ja kauhea, tuli ystäväni luokseni.
– No Bob! virkkoi hän. – Miltäs tuntuu? Kai sinua eilinen tuulen tuhaus hieman säikytti?
– Vai tuhaus vain? vastasin minä. – Sehän oli hirmuinen myrsky.
– Sekö? Voi sinua, poika parka! Eihän sellainen ole mitään, kun laiva on luja ja ollaan väljillä vesillä. Mutta sinähän oletkin vain semmoinen maakrapu. Tule pois! Tehdään punssia ja unohdetaan kaikki vaivat ja vatsanväänteet. Katsos nyt, miten kaunis ilma tuli!
Niin tehtiinkin sitten, oikein aimo merimiesten tapaan. Ja sen yön hummauksiin minulta hukkui katumus ja kaikki parannuksen aikeet. Tiessään olivat taas vahvat valat ja lujat lupaukset. Ja niinpä viiden, kuuden päivän kuluttua olin saanut omantuntoni äänen kokonaan vaikenemaan.
Kuudentena päivänä saavuttiin Yarmouthin ulkopuolelle. Siellä meidän täytyi sopimattoman lounaistuulen tähden laskea ankkuri ja viipyä seitsemäs ja kahdeksas päivä. Sillä välin oli ulapalle tullut Newcastlesta koko joukko muitakin laivoja parempaa tuulta odottamaan.
Me olisimme nousuveden mukana kyllä pyrkineet satamaan, mutta kun tuuli oli vastainen, emme päässeet. Ulappakin oli sentään varsin turvallinen olopaikka, niin että huoleti kelluimme siinä ankkurin varassa. Tuuli yltyi kuitenkin yltymistään ja oli kahdeksannen päivän aamulla taas kiihtynyt ankaraksi myrskyksi. Puolenpäivän aikaan alkoivat jo aallot vyöryä laivan yli. Varmemmaksi vakuudeksi kapteeni käski laskea keula-ankkurin.
Myrskyn raivo kävi yhä hirveämmäksi. Merimiesten kasvoilla kuvastui kauhuja hämmästys. Kuulin kuinka kapteenikin ohitseni kulkiessaan virkkoi: "Jumala armahtakoon meitä! Hukka meidät tässä perii joka miehen!" Kahdesta läheisestä, raskaslastisesta laivasta olivat mastot menneet poikki. Meidän merimiehemme huusivat toisilleen, että meripeninkulman päässä meistä muuan laiva oli tehnyt haaksirikon. Kaksi muuta laivaa oli mastot menetettyään ajautunut kauas ulapalle.
Illan suussa perämies ja ylipuosu kysyivät kapteenilta, eikö
