minä, ensikertalainen, kaikesta tuosta olin. Paljon enemmän kuin kuolemanpelko ahdisti minua se ajatus, että niin jumalattomasti olin luopunut äskeisistä hyvistä aikeistani. Ja myrsky vain pauhasi niin vimmatusti, että sain nähdä, mitä harvoin näkee: kapteeni, ylipuosu ja muutamat merimiehetkin olivat polvillaan rukoilemassa peläten joka hetki laivan suistuvan meren pohjaan. Puolenyön aikana ilmoitti eräs merimies, että laiva oli saanut vuodon: ruumassa oli jo neljä jalkaa vettä. Koko väki riensi pumpuille; siihen työhön minutkin pakotettiin ja parastani koetin pannakin. Ei aikaakaan, niin jo käski kapteeni ampua hätälaukauksen. Kun en ymmärtänyt sen merkitystä, luulin laivan lohjenneen kahtia ja säikähdin niin, että menin tainnoksiin.
Myrsky alkoi hieman heiketä, mutta vettä pulppusi laivaan niin kovasti, ettei ollut toivoakaan satamaan pääsemisestä. Hätälaukauksia ammuttiin edelleen, kunnes vihdoin muuan kevyt alus, joka sattui ajelehtimaan lähellä meitä, uskalsi laskea veneen meitä kohti, mutta sen oli kuitenkin mahdotonta päästä meidän laivamme viereen. Meiltä heitettiin vihdoin ankkuripoijulla varustettu köysi veneeseen. Soutajat ottivat siitä kiinni, ja siten saatiin vene laivan kylkeen, minkä jälkeen me kaikki laskeuduimme veneeseen. Koska nyt ei kuitenkaan ollut mahdollista enää päästä sen laivan luo, josta meille oli apua lähetetty, päätettiin jättäytyä tuulen ja aaltojen varaan ja koettaa suunnata vene rantaa kohti. Kapteeni lupasi korvata veneen, jos se sattuisi rannalla särkymään. Vuoroin soutaen, vuoroin antaen aaltojen viedä venettä saavuttiin vihdoin lähelle rantaa Wintertonin niemen lähellä.
Tuskin olimme olleet veneessä neljännestuntiakaan, kun jo näimme laivamme vaipuvan mereen.
Aallonharjoille noustessamme näimme koko joukon ihmisiä juoksentelevan edestakaisin meren rannalla, valmiina auttamaan meitä. Maihin emme kuitenkaan voineet vielä laskea, ennen kuin olimme kiertäneet Wintertonin majakkaniemen. Siellä pääsimme hiukan tuulen suojaan, laskimme sitten onnellisesti maihin ja läksimme sieltä jalkaisin Yarmouthiin, jossa meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Kaupungin viranomaiset majoittivat meidät parhaimpansa mukaan, ja kauppiaat ja laivanvarustajat toimittivat meille rahaa, jotta voimme palata joko Hulliin tai jatkaa matkaa Lontooseen.
Jos nyt olisin ollut niin järkevä, että olisin lähtenyt takaisin kotiin, olisi isä varmaankin minun palaamiseni johdosta, aivan niin kuin Vapahtaja vertauksessaan sanoo, teurastuttanut juotetun vasikan. Mutta kova kohtalo ajoi minua vastustamattomalla voimalla yhä kauemmas kotoa. Järki ja omatunto kyllä käskivät palaamaan, mutta minussa ei ollut sen vertaa tarmoa, että olisin niitä totellut. Pois minun täytyi päästä vain, yhä kauemmas.
Toinen luku
Kaksi matkaa Guineaan, toinen onnellinen, toinen onneton. – Maurilaisten orjana. – Pako Xuryn kanssa. – Leijona.
Koska minulla oli hiukan rahaa taskussani, lähdin jalkaisin Lontooseen.
Matkalla sinne sekä perillä sain taas taistella monet kovat taistelut itseni kanssa. Mille uralle nyt antautuisin? Kääntyisinkö kotiin vai menisinkö merille jälleen? Kovin minua hävetti palata takaisin. Kuvittelin mielessäni, miten joutuisin kaikkien naapurieni hämmästeltäväksi ja miten masentavaa olisi astua vanhempieni ja tuttavieni silmien eteen. Sittemmin olen usein huomannut, kuinka mielettömiä ja lyhytjärkisiä ihmiset ovat varsinkin nuoruutensa päivinä: ei heitä synti hävetä, mutta synnin katumus kyllä: ei teko, joka heitä halventaa, vaan parannus, joka heidät jälleen kohottaisi.
Neuvottomana epäröin ja emmin jonkin aikaa, kunnes muisto vastakestetyistä vastuksista vähitellen himmeni ja hälveni ja sen mukana koti-ikäväkin. Entinen seikkailunhalu sai minussa jälleen vallan ja saattoi minut yrityksiin, joista myöhemmin seurasi sulaa turmiota.
Astuin laivaan, jonka oli määrä purjehtia Afrikan itärannikolle eli, niin kuin merimiehet meillä sanovat, käydä Guineassa.
Siinä tein tyhmästi, etten jo alun pitäen pestautunut laivamieheksi. Siten minun olisi kyllä ollut pakko tehdä raskasta työtä, mutta samalla olisin juurta jaksaen perehtynyt merimiehen ammattiin. Minusta olisi aikaa voittaen saattanut tulla perämies, luutnantti, vaikkapa merikapteenikin. Mutta kohtaloni oli valita aina pahin osa. Olihan minulla hyvä nuttu ylläni ja rahaakin taskussani. Herroiksi sitä siis mentiin laivaan, tyhjäntoimittajaksi.
Lontoossa olin tutustunut erääseen laivankapteeniin, rehelliseen, kunnon mieheen, joka vastikään oli palannut Guineasta. Hänen oli siellä onnistunut tehdä edullisia kauppoja, ja sinne hän aikoi pian palatakin. Kuultuaan että minun mieleni teki päästä matkustamaan hän pyysi minua toverikseen ja seuralaisekseen tarjoten minulle vapaan matkan. Hän neuvoi minua ottamaan mukaani jonkin verran sellaisia kauppatavaroita, joilla sielläpäin on hyvä menekki. Kirjoitin kotiseudulleni muutamille ystävilleni ja sain sieltä yhteensä neljäkymmentä puntaa. Niillä rahoilla ostin sitten kapteenin neuvon mukaan kaikenlaista rihkamaa.
Pian lähdettiin matkalle, ja tämä olikin minun matkoistani ainoa, joka tuotti minulle hyötyä. Ystäväni kapteenin johdolla perehdyin jossakin määrin matematiikkaan ja purjehdusoppiin, harjaannuin pitämään laivan päiväkirjaa sekä laskemaan, millä pituus- ja leveysasteella milloinkin oltiin. Sanalla sanoen opin sen, mikä merimiehen välttämättömästi täytyy tietää ja taitaa. Ja niin minusta tällä matkalla tuli sekä merimies että kauppias. Ostamillani tavaroilla sain naulan ja yhdeksän unssia kultahiekkaa, josta minulle Lontoossa palattuani maksettiin lähes kolmesataa puntaa.
Tämä ensimmäinen menestys synnytti minussa jos minkälaisia korkealentoisia suunnitelmia – suureksi turmiokseni. Päätin tehdä jälleen matkan Guineaan.
Kapteeni, hyvä ystäväni, tosin sairastui heti Lontooseen tultuamme ja kuoli muutaman päivän perästä. Laivan päälliköksi tuli nyt entinen perämies, ja hänen kanssaan minä läksin onnettomimmalle matkalle, mitä ihminen milloinkaan on tehnyt. Kapteenivainajan leskelle jätin talletettavaksi kaksisataa puntaa ja sadalla ostin uusia tavaroita.
Laiva oli juuri kääntymässä Kanarian saarten ja mannermaan välisille väylille, kun huomasimme aamuhämärissä maurilaisen merirosvolaivan, joka Salésta päin lasketteli täyttä vauhtia meitä kohti. Me nostimme kaikki purjeet, mutta havaitsimme pian rosvojen pääsevän yhä lähemmäksi meitä. Täytyi varustautua taisteluun.
Meillä oli kaksitoista tykkiä, rosvoilla kahdeksantoista. Kello kolmen aikaan iltapäivällä rosvolaiva oli meidät saavuttanut. Nähtävästi sen aikomuksena oli hyökätä kimppuumme perän puolelta, mutta se asettuikin erehdyksessä meihin sivuttain, ja silloin laukaisimme kahdeksan tykkiä yhtaikaa sitä kohti. Se peräytyi hiukan, mutta vastasi heti taas tuleemme, ja sen parisataa miestä laukaisi muskettinsa meitä kohti saamatta kuitenkaan vahinkoa aikaan, koska me olimme hyvässä suojassa. Se hyökkäsi sitten uudestaan, kävi laitaamme kiinni, jolloin kuusikymmentä miestä syöksyi meidän kannellemme ja rupesi heti katkomaan köysiä ja viiltämään purjeita rikki. Kahdesti saimme heidät karkotetuksi takaisin, mutta vihdoin ylivoima voitti meidät. Ei auttanut muu kuin antautua, kun meitä oli kuollut kolme ja haavoittunut kahdeksan miestä. Meidät otettiin vangiksi ja vietiin Salé-nimiseen maurilaiseen satamaan.
Nyt olin siis vankina minäkin. Niin masentava kuin olikin tieto, että minusta, uljaasta kauppiaasta, oli tullut viheliäinen orja, täytyy minun kumminkin tunnustaa, ettei kohtelu, jonka alaiseksi jouduin, ollut niin ankara kuin ensin olin pelännyt. Minua ei viety, niin kuin muita, sisämaahan, hallitsijan hoviin, vaan jäin rosvolaivan päällikön luokse. Orja kuin orja sittenkin. Luulin jo isäni ennustuksen käyneen toteen, mutta voi! Tämä oli vasta kärsimysteni esimakua.
Sanomattakin on selvää, että ainaisena ajatuksenani oli, miten pääsisin vapaaksi vankeudesta, mutta pienintäkään tilaisuutta ei ilmaantunut.
Verraten helppoja töitä sain toimitella: hoitaa isäntäni
