Kertomuksia Intiasta. Rudyard Kipling

Чтение книги онлайн.

Читать онлайн книгу Kertomuksia Intiasta - Rudyard Kipling страница 4

Kertomuksia Intiasta - Rudyard Kipling

Скачать книгу

minun rukoukseni?"

      "Mistä minä voin sen tietää. Jumala on hyvin hyvä."

      "Siitä minä en ole varma. Kuuleppas nyt. Jos minä kuolen taikka jos lapsi kuolee, mikä sinun kohtaloksesi tulee? Sinä, joka jäät elämään, palajat ylpeiden valkoisten mem-logien luo, sillä vertaiset pyrkivät vertaistensa luo."

      "Ei aina."

      "Niin, naiset tosin eivät. Mutta miesten laita on toinen. Kerran, myöhemmin, sinä palaat oman kansasi luo. Sen minä voisin kärsiä, sillä minä olen silloin kuollut. Mutta itse kuolemassakin sinä joudut minusta erillesi outoon paikkaan ja paratiisiin, jota minä en tunne."

      "Paratiisiinkohan?"

      "Tietysti, sillä mikä Jumala soisi sinulle pahaa?" Mutta me kaksi – lapsi ja minä – joudumme muuanne ja me emme voi tulla sinun luoksesi, etkä sinä meidän luo. Menneinä aikoina, ennenkuin lapsi oli syntynyt, minä en ajatellut niitä asioita, mutta nyt ne ovat aina mielessäni. Se on hyvin ankaraa puhetta.

      "Kaikki tapahtuu niinkuin on sallittu. Huomisesta me emme tiedä, mutta tämän päivän ja rakkautemme me tunnemme. Ja olemmehan nyt onnellisia."

      "Niin onnellisia, että meidän pitäisi koettaa tehdä onnemme pysyväiseksi. Ja sinun Beebee Miriamisi ehkä kuulee minun rukoukseni, sillä hänkin on nainen. Mutta sitten hän ehkä kadehtii minua. – Ei miehen sovi jumaloida naista."

      Holden nauroi ääneensä Ameeran pikku mustasukkaisuuden puuskalle.

      "Eikö se sovi? No miksi sinä et sitten kiellä minua jumaloimasta sinua?"

      "Sinua jumaloimasta! Ja minua? Minun kuninkaani, huolimatta kaikista sinun suloisista puheistasi minä kyllä tiedän, että olen sinun palvelijasi ja orjasi ja tomu sinun jalkaisi alla. Enkä minä tahtoisikaan, että olisin toisin. Katso!"

      Ennenkuin Holden saattoi häntä estää, heittäytyi hän alas ja kosketti Holdenin jalkaa. Sitten hän nousi ylös hiukan naurahtaen ja painoi Totaa lujemmin rintaansa sanoen melkein hurjasti:

      "Onko se totta, että nuo ylpeät valkoiset mem-logit elävät kolme kertaa niin kauan kuin minä? Onko se totta, että he menevät naimisiin vasta vanhoina naisina?"

      "He menevät naimisiin kuten muutkin – sitten kun ovat kehittyneet naisiksi."

      "Sen minä tiedän, mutta heidät naidaan viidenkolmatta ikäisinä. Onko se totta?"

      "On kyllä."

      "Ya illah! Viidenkolmatta vanhoina! Kuka ottaisi vapaasta tahdosta vaimon, joka on kahdeksankaantoista vuotta täyttänyt? Hän on jo vaimo – joka vanhenee joka tunti. Viisikolmatta! Minä olen jo vanha eukko sillä iällä, ja – . Nuo mem-logit ovat iäti nuoria. Voi kuinka minä vihaan heitä!"

      "Mitä heillä on tekemistä meidän kanssamme?"

      "En minä tiedä. Minä tiedän sen vain, että tässä maailmassa voi olla nainen, kymmenen vuotta vanhempi minua, joka voi tulla sinun luoksesi ja anastaa rakkautesi kymmenen vuotta sen jälkeen kuin minä jo olen vanha vaimo, harmaapäinen ja Totan pojan hoitaja. Se on väärin ja pahasti. Heidän pitäisi myöskin kuoleman."

      "Nyt sinä olet, ikävuosistasi huolimatta, lapsi, jonka minä otan syliini ja kannan alas portaita myöten."

      "Tota! Varo Totaa, minun herrani! Sinäpä se olet vallaton kuin pikku lapsi!" Ameera nosti Totan polvelleen suojaan nauraen, kun Holden sylissään kantoi heidät alas portaita. Tota avasi silmänsä ja hymyili kuin pieni enkeli.

      Hän oli hiljainen lapsi, ja ennenkuin Holden oikein taisi käsittää, että hän oli maailmassakaan, oli hänestä kasvanut pikku kullankarvainen lemmikki, joka oli tuon kaupungin laidassa olevan talon itsevaltias. Nämä kuukaudet olivat täydellisen onnen aikaa Holdenille ja Ameeralle – onnen, joka oli vallan erillään maailmasta, suljettuna tuon puisen oven takana, jota Pir Khan vartioitsi. Päiväiseen aikaan Holden hoiti virkaansa säälien sydämestään sellaisia, jotka eivät olleet yhtä onnellisia kuin hän, ja osoittaen semmoista mieltymystä pikku lapsiin, että moni äiti aseman pienissä seurueissa sekä ihmetteli että oli hyvillään. Illan hämärtäessä hän palasi Ameeran luo, joka oli vallan täynnä juttuja Totan ihmeellisistä toimista: kuinka hän oli taputellut käsiään ja liikutellut sormiaan semmoisella voimalla ja tarkoituksella, että se oli vallan ilmeinen ihme; kuinka hän sitten myöhemmin oli aivan itsestään ryöminyt pois matalalta makuusijaltaan lattialle ja seisonut molemmilla jaloillaan kolmen hengenvetämän ajan. "Ja ne olivat pitkiä hengenvetämiä, sillä minun sydämeni oli ilosta vallan värähtämättä", sanoi Ameera.

      Sitten Tota otti leikkitoverikseen molemmat mullit, pienen harmaan oravan, farao-rotan, joka eli kolossa kaivon luona, ja varsinkin Mian Mittu papukaijan, jonka höyheniä hän armottomasti nyki, ja Mian Mittu kirkui, kunnes Ameera ja Holden saapuivat.

      "Voi sinua, veitikka! Sinä pikku jättiläinen! Noinko sinä kohtelet veljeäsi katolla! Tobah, tobah! Hyi, hyi! Mutta minäpä tiedän loitsukeinon, joka tekee hänet viisaaksi kuin Suleiman ja Aflatoun [Salomo ja Plato]. Katsoppas nyt", sanoi Ameera. Hän otti koruompelulla koristetusta kukkarosta kourallisen manteleita. "Katso! Me luemme seitsemän. Jumalan nimessä!"

      Hyvin vihaisena ja höyhenet pörröllään asetettiin Mian Mittu häkkinsä katolle, ja istuutuen lapsen ja linnun väliin Ameera musersi ja kuori mantelin hampaillaan, jotka olivat manteliakin valkoisemmat. "Tämä on varma taikakeino, minun elämäni; älä naura. Katso, minä annan papukaijalle toisen puolikkaan ja Totalle toisen." Mian Mittu nokkasi varovasti toisen puolikkaan Ameeran huulilta, ja hän suuteli toisen puolikkaan lapsen suuhun, joka söi sen hitaasti, silmät kummastelevina. "Tämän minä teen seitsemänä päivänä, ja varmaan hän, joka on meidän omamme, on kasvava taitavaksi puhujaksi ja viisaaksi. Oi Tota, mikä sinusta tuleekaan, kun kasvat mieheksi ja minä olen harmaapäinen?" Tota veti lihavat jalkansa somasti käppyrään. Hän osasi kontata eikä viitsinyt kuluttaa elämänsä kevättä turhissa puheissa. Hän tahtoi nykiä Mian Mittu papukaijan höyheniä.

      Kun Tota oli kohonnut arvoasteissa niin paljon, että oli saanut hopeaisen vyön, joka yhdessä hänen kaulaansa ripustetun neliskulmaisen ja hopeaan piirretyn tenhokalun kanssa muodosti tärkeimmän osan hänen puvustaan, silloin hän läksi käydä lylleröimään vaaralliselle retkelle pihan poikki Pir Khanin luo ja tarjosi hänelle kaikki kalleutensa palkaksi, jos hän vain antaisi hänen ratsastaa edes hiukkasen Holdenin hevosella. Tota oli nähnyt mummonsakin siten hierovan kauppaa verannalla pikkutavarain kauppiaiden kanssa. Pir Khan itki, asetti tuon pehmeän pikku jalan harmaahapsisen päänsä päälle alamaisuutensa merkiksi ja kantoi rohkean seikkailijan takaisin äitinsä syliin, vakuuttaen että Totasta oli tuleva monen miehen johtaja, ennenkuin hänelle partakaan oli kasvanut.

      Eräänä kuumana iltana, kun hän istui lattialla isänsä ja äitinsä keskellä katsellen katupoikien alkamaa loppumatonta paperileija-sotaa, hän pyysi isäänsä antamaan hänellekin paperileijan, jota Pir Khan saisi lennättää, sillä häntä pelotti leikkiä sellaisilla esineillä, jotka olivat häntä itseään suuremmat; ja kun Holden sanoi häntä pikku narriksi, nousi hän seisomaan ja sanoi verkalleen, syvästi tuntien oman arvonsa: "Hum park nahin hai. Hum admi hai." (Minä en ole mikään narri, minä olen mies.)

      Tuo vastaus herätti omituisia tunteita Holdenissa ja pani hänet todenteolla miettimään Totan tulevaisuutta.

      Hänen ei olisi tarvinnut siitä huolehtia. Totan elämä tuotti liian täydellistä iloa kestääkseen kauan. Siitä syystä se otettiin pois, niinkuin monet asiat Intiassa

Скачать книгу