häntä, jos hän vastaisi teille, mutta puhutelkaa ystävällisesti", sanoi Pikku Mildred pannen miehen istumaan tuolille. Kaikkiin läsnäolijoihin vaikutti erittäin vastenmielisesti Dirkovitshin käytös, kun hän imeksi konjakkia puhuessaan suhisevaa, syljeksivää venättään tuolle olennolle, joka vastaeli hyvin pelonalaisesti. Mutta sitten kun he näkivät Dirkovitshin ymmärtävän, ei kukaan virkkanut sanaakaan. He hengittivät raskaasti eteenpäin nojallaan, keskustelun aina katketessa. Kun Valko-husaarit kerran vielä saavat vapautta, niin he aikovat lähteä Pietariin venättä oppiakseen.
"Hän ei oikein tiedä, kuinka monta vuotta siitä on kulunut", sanoi Dirkovitsh kääntyen isäntiinsä, "mutta hän sanoo, että se tapahtui hyvin kauan sitten jossakin sodassa. Luulen, että hänelle sattui joitakin ikävyyksiä. Hän sanoo kuuluneensa tähän kunniakkaaseen ja kuuluisaan rykmenttiin sodan aikana."
"Rullat! Rullat! Holmer, tuokaa rullat!" sanoi Pikku Mildred, ja ajutantti hyökkäsi avopäin ortelihuoneeseen, jossa rykmentin rullat säilytettiin. Hän tuli juuri paraiksi, kun Dirkovitsh lausui: "Sentähden minusta on kovin ikävää sanoa, että sattui tuo tapaus, joka olisi ollut korjattavissa, jos hän olisi kääntynyt anteeksipyynnöllä everstimme puoleen, jota hän oli loukannut."
Uudelleen murinaa, jota eversti koetti saada hillityksi. Messi ei juuri ollut silloin halukas ottamaan punnitakseen loukkauksia venäläistä everstiä kohtaan.
"Hän ei oikein muista, mutta minä arvaan, että se oli oikein ikävä juttu, ja siksi häntä ei vaihdettu takaisin muiden vankien mukana, vaan lähetettiin toiseen paikkaan – kuinka te nyt sanottekaan? – seutuun. Sitten hän sanoo tulleensa tänne. Eikä hän tiedä miten hän saapui tänne. Hä? Hän on ollut Chepanyssa" – mies nyykäytti päätään myöntäen ja vavahtaen – "Zhiganskissa ja Irkutskissa. En voi ymmärtää, kuinka hän on päässyt karkaamaan. Hän sanoo myös viettäneensä monta vuotta metsissä, mutta kuinka kauan, sitä hän ei muista – sitä, enemmän kuin monta muuta seikkaa. Oli tapahtunut onnettomuus, eikä hän pyytänyt anteeksi everstiltämme. Ah!"
Sen sijaan, että olisivat yhtyneet Dirkovitshin valitukseen, Valko-husaarit – ikävä sanoa – osoittivat epäkristillistä mieltymystä ja liikutusta, jota vieraanvaraisuuden tunne tällä kertaa ei voinut tukahduttaa. Holmer heitti rykmentin repaleiset ja kellastuneet rullat pöydälle, ja miehet hyökkäsivät niiden kimppuun.
"Siivommin! Viisikymmentäkuusi – viisikymmentäviisi – viisikymmentäneljä", luki Holmer. "Kas tässä. Luutnantti Austin Limmason – hävinnyt. Se tapahtui ennen Sevastopolia. Mikä tavaton hävyttömyys! Loukannut erästä heidän everstiään ja heti lähetetty ihmisten ilmoilta. Kolmekymmentä vuotta hänen elämästään joutunut hukkaan."
"Mutta hän ei kertaakaan pyytänyt anteeksi. Sanoi lähettävänsä hänet helvettiin ensin", säesti messi.
"Perhanan poika! Luulenpa ettei hän koskaan saanut siihen tilaisuutta.
Mutta kuinka hän tuli tänne?" kysyi eversti.
Rääsyläinen ei saanut tuolillaan sanaakaan suustaan.
"Tiedättekö kuka olette?"
Hän hymähti hieman.
"Tiedättekö olevanne Limmason – luutnantti Limmason, Valko-husaari?"
Nopeasti kuin nuoli tuli vastaus hiukan hämmästyneen tavoin: "Tiedän kyllä, olen Limmason." Hänen katseensa himmeni taas, ja hän vaipui entiselleen, tarkastellen kauhulla jokaista Dirkovitshin liikettä. Pako Siperiasta saattaa juohduttaa mieleen joitakuita yksityisiä tapauksia, johtamatta kuitenkaan minkäänlaiseen ajatusten yhtenäisyyteen. Mies ei osannut selittää, kuinka hän, palaavan kyyhkysen tavoin, jälleen oli joutunut entiseen messiinsä. Kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kärsinyt, ei hän tiennyt mitään. Hän nöyristeli Dirkovitshin edessä yhtä vaistomaisesti, kuin hän äsken oli painanut haaraisen kynttilänjalan ponninta, kysellyt rumpalin hevosen kuvaa ja vastannut kuningattaren maljaan. Kaikki muu oli yhtä aukkoa, jota tuo kauhistuttava venäjänkieli ainoastaan osaksi voi täyttää. Hänen päänsä vaipui rinnalle, ja hän nauraa hihitti ja nyyhkytti vuorotellen.
Konjakkipiru houkutteli Dirkovitshia tänä erittäin sopimattomana hetkenä puheen pitoon. Hän nousi seisoalleen, vähän horjahtaen, tarttui pöydän reunaan, silmät kiiluen kuin opaalit, ja alkoi:
"Kunnon sotatoverit – kalliit veljet ja isäntäni. Se oli ikävä sattuma – mitä ikävin." Tässä hän hymyili imelästi jokaiselle yltympäri. "Mutta ajatelkaapas tätä pientä, pikkuista asiaa. Hyvin pientä, eikö totta? Tsaaria! Thuh! Minä lyön sormellani – näpsäytän sormiani hänelle. Luottaisinko minä häneen? En! Mutta slaavilaiseen, joka ei ole mitään toimittanut, häneen minä luotan. Seitsemänkymmentä – kuinka monta – miljoonaa, jotka eivät ole toimittaneet mitään – ei niin mitään. Napoleon oli vain episodi." Hän iski nyrkillä pöytään. "Kuulkaa, miehet, me emme ole tehneet maailmassa mitään – minkä täällä. Kaikki meidän tehtävämme on toimittamatta: ja se on toimitettava, miehet. Menkää!" Hän ojensi kätensä käskevästi ja osoitti vieraaseen. "Te näette hänet. Hän ei ole kovin hauskan näköinen. Hän oli juuri tuollainen pikkuinen – sattuma, jota ei kukaan muistanut. Nyt hän on tuo. Semmoisiksi tekin tulette, sotatoverit, niin urhoollisiksi – semmoisiksi tekin tulette. Mutta te ette koskaan palaja. Te joudutte kaikki sinne, minne hänkin, tahi" – hän viittasi katossa näkyvään arkun varjoon ja jupisten "seitsemänkymmentä miljoonaa – tehkää, miehet", retkahti pöydän alle ja vaipui uneen.
"Kauniisti ja sattuvasti sanottu", sanoi Pikku Mildred. "Maksaisiko vaivan suuttua? Auttakaamme tätä raukkaa kernaammin."
Mutta Valko-husaarien täytyi pian ja äkkiä luopua hyväntahtoisesta aikeestaan. Luutnantti oli vain tullut pistäymään palatakseen takaisin kolmen päivän perästä, jolloin surumarssin sävelet ja ratsuväen jyskytys ilmoittivat ihmettelevälle ympäristölle, joka ei ollut huomannut yhtään paikkaa pöydän ääressä tyhjänä, että joku rykmentin upseereista oli eronnut saadusta virastaan.
Ja Dirkovitsh hymyillen, kumarrellen ja miellyttävänä kuten aina – myöskin matkusti pois eräässä yöjunassa. Pikku Mildred ja muuan toinen upseeri olivat häntä saattamassa, sillä olihan hän messin vieras, ja vaikkapa hän olisi läimäyttänyt kämmenellään everstiä korvalle, niin ei messin laki olisi suvainnut sittenkään vierasvaraisuuden vähentämistä.
"Hyvästi, Dirkovitsh, hauskaa matkaa", sanoi Pikku Mildred.
"Näkemään asti, kalliit veljet", sanoi venäläinen.
"Todellakin! Me luulimme teidän palaavan kotiin?"
"Niin, niin, mutta minä tulen takaisin. Ystävät, onko tuo ovi suljettu?" Hän osoitti pohjantähteen päin, Khyber-solaa kohden.
"Hyvänen aika! Olin unhottaa. Tietysti. Veli on tervetullut koska tahansa. Onko mukananne kaikki – tupakkaa, jäätä, makuuvaatteita? Kaikki kunnossa. No, näkemään asti, Dirkovitsh."
"Hän", sanoi toinen mies, kun junan lamppujen liekit alkoivat hävitä.
"Kaikista – juukelin – näköisistä…"
Pikku Mildred ei vastannut mitään, katsellen vain pohjantähteä hän hyräili erästä vasta kuulemaansa rallia, johon Valko-husaarit olivat kovin ihastuneet. Näin se kuului:
Surku oli herraa Siniparta parkaa, kenpä hälle pahaa tehdä halajaa; mut siitä se vasta toinen ilo alkaa, jos hän vielä kerran tänne palajaa.
Kaksi
