valmis varjostamaan hänen iloansa. Hän ennustaa kuin Kassandra:
– Ranskalaiset antavat aina alussa joutua itsensä tappiolle, pettääkseen vihollisiansa, mutta sitten he iskevät kiinni, niin että kyllä tuntuu…
Wojtek ei tiedä, että koko Euroopalla on sama mieli kuin hänellä, ja vielä vähemmän, että koko Eurooppa erehtyy niin kuin hänkin.
Juna vierii eteenpäin. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, ovat kaikki rakennukset lipuilla koristetut. Muutamille asemille pysähtyvät he pitemmäksi aikaa, sillä kaikkialla on paljon junia. Kaikilta Saksan kulmakunnilta rientää sotilaita auttamaan voitollisia tovereitaan. Junat ovat koristetut viheriöillä köynnöksillä. Ulaanit kiinnittävät matkalla saamansa kukkaiskimput keihäittensä päähän ja keskusteluja ja huutoja kuuluu toisesta vaunusta toiseen.
– Kuinka voitte, toverit? Mihinkähän taivaan Herra viepi meidät?
Yhtä alakuloisia kuin he olivat lähtiessään Pognembinistä, yhtä innokkaita ja reippaita he olivat nyt. Ensimmäinen Ranskasta tuleva juna, joka tuopi ensimmäiset haavoitetut, saapi hyvän mielen katoamaan. Se pysähtyy Deutziin ja viipyy siinä kauan aikaa, antaen terveiden kulkea ohi. Mutta kestää muutaman tunnin, ennen kuin kaikki pääsevät sillan yli Kölniin. Bartek rientää muutamain muitten kanssa katsomaan sairaita ja haavoitetuita. Toiset makaavat seinillä varustetuissa vaunuissa, toiset tilan puutteessa avonaisissa, ja ne saattaa selvästi nähdä. Kohta ensi silmäyksellä katoaa Bartekin urhollisuus.
– Mutta tulehan sitten, Wojtek! – huutaa hän liikutettuna – tuossa saat nähdä kuinka monta ihmistä ranskalaiset ovat runnelleet.
Niin, – katselemista se ansaitsikin! Kalpeita, tuskan syövyttämiä kasvoja, mustia ruudin savusta ja verisiä. Toiset kiroovat sotaa. Kuivat, mustuneet suut huutavat joka silmänräpäys vettä. Silmät tuijottavat hurjasti ympärilleen. Siellä täällä haavoitettujen joukossa näkee kuolevan kasvot, joko levollisina siniset juovat silmäin alla, tahi venähdyksistä hurjistuneina ja katse pelästyneenä, samalla kuin valkoset hampaat loistavat esille. Bartek näkee ensi kerran sodan veriset hedelmät. Häntä pyörryttää. Suu auki seisoo hän kuin huumaantuneena väkijoukossa. Joka puolelta häntä nyhjitään. Santarmi lyöpi häntä kiväärin tukilla niskaan. Bartek etsii silmillään Wojtekia, löytää hänet ja sanoo:
– Ah, – Wojtek, – Jumala auttakoon ja suojelkoon meitä!
– Noin sinullekin käy.
– Jesus Maria! Ihmiset siis tappavat toisiansa! Ei, toista on kuin kaksi talonpoikaa tappelee, silloin viepi santarmi heidät oikeuteen, ja niin he saavat rangaistuksensa.
– Niin, näetkös, – sodassa se on parhain, joka ruhjoo useimpia. Uskotko, raukka, että ehkä saat ampua tauluun tahi paljaalla ruudilla niin kuin harjoituksissa. Ja etkä ihmisiä?
Erotus opetuksen ja käytännön välillä näkyi nyt selvästi. Bartek oli kyllä sotilas, kävi harjoituksissa ja paraateissa, ampui ja tiesi että sodassa oli ihmisiä tapettava, mutta kuin hän nyt näki vereen tahraantuneet, haavoitetut sotamiehet ja sodan koko kurjuuden, alkoi hän voida niin pahoin että hän vaivoin pysyi seisomassa. Hän alkoi taas pitää ranskalaisia arvossa, ja se väheni vasta kuin Deutzistä kuljettiin yli Kölniin. Keskusasemalla siellä nähtiin ensimmäiset ranskalaiset vangit. Joukko siviili-ihmisiä ja sotilaita oli kokoontunut heidän ympärilleen ja tarkasteli heitä ylpeillä katseilla, mutta vielä vihatta. Bartek teki kyynäspäillä tien itselleen väkijoukon läpi, pujahti vaunuun ja ällistyi.
Joukko Ranskan jalkaväkeä rikkinäisissä viitoissa, pieniä, likaisia ja kurjia, oli pakattu yhteen kuin sillit tynnyriin. Useat heistä ojensivat kätensä ottaakseen niitä vähäisiä lahjoja, joita väkijoukko tarjosi, jollei vahti heitä siitä estänyt. Bartek oli, sen mukaan mitä hän Wojtekilta oli kuullut, kuvitellut ranskalaiset ihan toisenlaisiksi. Bartekin uljuus alkoi taas palata. Hän katsoi missä Wojtek oli.
– Mitä sinä oikeastaan olet kertonut? Nämähän ovat oikeita raukkoja! Minä voisin tarttua tuollaisen kynkkäluuhun ja lyödä hänellä kaikki muut kumoon.
– Ne ovat kai aika lailla väsyneitä – vastaa Wojtek, hänkin osaksi pettyneenä.
– Mitä kieltä he puhuvat?
– Ei ainakaan puolan kieltä.
Rauhoittuneena tässä suhteessa, jatkoi Bartek kulkuansa pitkin vaunuja.
– Kurjia raukkoja! – hän selitti kun olivat lopettaneet tarkastuksensa.
Mutta seuraavissa vaunuissa istui zuaveja. Ne saivat Bartekin pitempiin mietteihin. Siinä kuin he istuivat suljetuissa vaunuissa, oli mahdotonta sanoa, vastasiko yksi heistä kahta vai kolmea tavallista ihmistä. Mutta ikkunasta saattoi nähdä vanhat sotilaat mustine partoineen ja sotaisine, vakavine kasvoineen, iho tummana, silmät uhkaavina, säkenöivinä.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.
