Holywoodin risti! Sir Daniel tulee kyllä tyytymään toimiimme", huomautti pappi, arvioiden mielessään miesten lukua.
"Kuka tuolla? Seis, jos olet kunnollinen mies", huudahti Bennet.
Mies hiipi kirkkotarhan punakatajien seassa. Kuullessaan Bennetin huudahduksen hän nousi eikä koettanut enää piilotella, vaan pötki nopeasti metsään päin pakoon. Portin kohdalla seisovat miehet, jotka eivät olleet häntä ennen huomanneet, heräsivät nyt ja hajaantuivat sinne tänne. Ne heistä, jotka olivat astuneet hevosenselästä, rupesivat kiipeämään satulaan, toiset ajoivat juoksevaa miestä takaa, mutta heidän oli pakko kiertää kirkkotarhan vihitty maa, ja pian kävi selväksi, että saalis oli pääsevä heidän ulottuviltaan. Hatch koetti kiroten ja pauhaten pakottaa hevosensa aitauksen yli, sulkeaksensa takaa-ajetulta pakotien, mutta hevonen teki tenän, karkasi pystyyn ja heitti ratsastajan lokaan koipiansa pyristelemään. Ja joskin hän heti nousi ja tarttui ohjaksiin, oli aika jo ehtinyt liukua hänen käsistään, ja pakeneva mies oli päässyt niin pitkälle, ettei ollut toivoakaan enää saada häntä kiinni.
Toisia neuvokkaampi oli Dick Shelton ollut. Sen sijaan, että hän olisi ruvennut turhaan takaa-ajoon, hän oli tarttunut varsijouseensa, virittänyt sen ja asettanut nuolen paikalleen. Ja nyt, kun muut olivat lakanneet takaa-ajostaan, hän kääntyi Bennetin puoleen ja kysyi, pitikö hänen ampua.
"Ammu! Ammu!" huusi pappi verenhimoisen rajusti.
"Laittakaa että häneen osutte, nuori herra Dick", Bennet sanoi.
"Ampukaa hänet maahan kuin kypsän omenan."
Pakenijalta puuttui ainoastaan pari askelta päästäkseen suojaan, mutta mäki jyrkkeni, joten hänen juoksunsa hidastui. Iltahämärä ja karkaajan epäsäännölliset liikkeet vaikeuttivat tähtäämistä, ja suunnatessaan joustaan Dick tunsi vähän sääliä, jopa melkein toivoi ampuvansa sivuitse. Nuoli lensi.
Mies horjahti ja kaatui maahan. Hatch tovereineen päästi riemuhuudahduksen. Mutta he olivat myyneet nahan ennen kuin karhu oli ammuttu. Mies oli vikkelästi heittäytynyt maahan, mutta vikkelästi noussutkin. Sitten hän kääntyi, heilutti hattuansa pilkallisesti ja seuraavassa silmänräpäyksessä hävisi metsään.
"Rutto hänet periköön!" Bennet huusi. "Hänellä on varkaan jalat, kylläpä hän osaa juosta, pyhän Banburryn kautta! Osasitte kuitenkin häneen, nuori herra Shelton, hän on varastanut nuolenne, enkä silti häntä kadehdi."
"Mutta mitä hän kirkon luona toimitti?" kysyi pappi. "Clipsby, hyvä mies, astupas alas hevosenselästä ja haeskele tarkoin punakatajien alta."
Ei ollut Clipsby montakaan aikaa ollut poissa, kun hän jo palasi paperiliuska kädessään.
"Tämä kirjoitus oli naulattu kirkon oveen", hän sanoi ojentaessaan paperin sir Oliverille. "En muuta löytänyt, herra pastori."
"Mutta, pyhän Kirkko-Äidin kautta, tämä on melkein pyhänhäväistystä. On toista, jos kuninkaan suosioksi ja linnanherran hyödyksi naulataan julistuksia. Mutta että jokainen vihreänuttuinen mieronkiertäjä kiinnittää ilmoituksia kirkonoveen – niin, se on jo melkein pyhänhäväistystä, – moni mies on vähemmästäkin roviolla palanut! Mutta mitä tämä kirjoitus sisältää? Ilta hämärtyy nopeasti. Hyvä herra Richard, sinulla on tarkat silmät. Lue tämä herjauskirjoitus."
Dick Shelton otti paperin ja luki sen ääneen. Se sisälsi muutamia epätasaisia runosäkeitä, käsiala oli huonoa, kirjaimet isoja ja kirjoitus kovin virheellistä. Hiukan korjattuna se kuului näin:
Neljä mulla vyössä on mustaa nuolta, neljä niille, jotka toi mulle tuskaa ja huolta. Neljä miestä minulle pahaa aikoi, katalasti tielleni kuoppaa kaivoi.
Jo lensi jousesta yksi nuoli,
ja vanha Appleyard äkkiä vaipui ja kuoli.
Pian Bennet Hatch toisen saa läpi rinnan,
hän poroksi poltti Grimstonen linnan.
Kolmas kostaa Oliver Oatsin juonet.
Hän katkoi Harry Sheltonin kaulasuonet.
Sir Daniel on neljännen päämäärä.
Ei sano kenkään, että sen suunta on väärä.
Sydän teillä oli mustempi syttä,
siksi kantaa mustia nuolia kyttä.
Alas polvistukaa ja rukoelkaa.
Veren verestä, konnat, te olette velkaa.
Vihreän metsän Kostaja ja hänen iloiset kumppaninsa.
Item. Meillä on enemmänkin nuolia ja hyvää hamppunuoraa teikäläisten varalle.
"Mutta pyhän laupeuden ja Jumalan armon nimessä!" sir Oliver voivotteli. "Hyvät ystävät, paha on maailma, jossa elämme, ja pahemmaksi se joka päivä käy. Vannon Holywoodin ristin kautta, että olen niin viaton kuin äsken syntynyt lapsi. Olen sekä ajatuksissa että työssä viaton tuon hyvän ritarin kuolemaan. Eikä häneltä kurkkua leikattukaan, siinäkin he erehtyvät, on vielä elossa luotettavia todistajia, jotka voivat sen toteen näyttää."
"Turhaan puhutte, herra pastori", Bennet sanoi. "Turha on tuhlata sanoja enää siihen asiaan."
"Ei, ei, vouti Bennet, ei niin. Pysykää aisoissanne, hyvä Bennet", pappi vastasi. "Minä tahdon saada viattomuuteni toteen näytetyksi. En millään ehdolla tahdo erehdyksen takia menettää henkikultaani. Otan kaikki läsnäolijat todistajiksi, etten ole syypää tuohon tekoon. En silloin edes ollut kotona Moat Housessa. Minut lähetettiin asialle ennen kello yhdeksää – "
"Sir Oliver", keskeytti hänet Bennet Hatch, "koska ette suvaitse pitää suutanne kiinni, täytyy minun ryhtyä toisiin keinoihin. Goffe, soita lähtöön ja mars!"
Torven soidessa Bennet lähestyi hämmästynyttä pappia ja kuiskasi vihaisena pari sanaa hänen korvaansa.
Dick Shelton huomasi papin pelästyneenä vilkaisevan häneen. Hänellä oli kylliksi syytä miettimiseen, sillä tuo puheena oleva sir Henry Shelton oli hänen oma lihallinen isänsä. Mutta sanaakaan hän ei lausunut, eivätkä hänen kasvonsakaan osoittaneet mitä hän ajatteli.
Hatch ja sir Oliver pitivät vähän aikaa keskenänsä neuvoa siitä, mihin toimenpiteihin nyt oli ryhdyttävä, kun Appleyardin kuolema oli muuttanut asiaintilan. Kymmenen miestä päätettiin jättää suorittamaan linnaväen palvelusta sekä saattoväeksi sir Oliverille hänen matkallaan läpi metsän. Koska Bennet Hatch oli jäävä linnan päälliköksi, uskottiin kootun apujoukon päällikkyys nuorelle Sheltonille. Muuta neuvoa ei ollut. Miehet olivat hitaita, typeriä ja tottumattomia sotatoimiin, Shelton sen sijaan oli väen suosiossa ja sitä paitsi päättäväinen ja vakaantunut paljon enemmän kuin hänen ikäisensä tavallisesti. Vaikka hän oli kasvanut näissä yksinkertaisissa maalaisoloissa, hän oli saanut kirjallistakin kasvatusta sir Oliverin johdolla, ja Bennet Hatch itse oli opettanut hänelle aseittenkäyttöä ja päällikkyystaidon alkeita. Bennet oli aina ollut ystävällinen ja avulias häntä kohtaan. Hän oli niitä miehiä, jotka ovat julmia kuin tiikeri niille, joita he pitävät vihollisinaan, mutta juromaisen ystävällisiä ja uskollisen hyväntahtoisia ystävilleen. Sillä aikaa kun sir Oliver astui lähimpään mökkiin kirjoittaakseen hienolla ja näppärällä kynällään sir Daniel Brackleylle kertomuksen päivän tapauksista, tuli Bennet oppilaansa luo toivottaakseen hänelle menestystä matkalle.
"Teidän täytyy kiertää silta, nuori herra Shelton, vaikka tie onkin pitempi, suojellaksenne henkeänne! Pankaa luotettava
