loukkaat äkkiä olivat kadonneet, niinkuin myöskin että näkyi jälkiä äskeisistä askelista. Me olimme molemmat kovasti kummastuksissa, kun korkeammalle tullessamme näimme, että ulko-ovi, jonka olin sulkenut, oli auki ja kuulimme ääniä sisältäpäin.
Me katselimme toisiamme tietämättä, mitä tehdä, ja astuimme arkihuoneesen. Kuinka suuresti hämmästyin, kun aivan odottamatta siellä näin tätini ja Mr. Dick'in! Tätini istui niinkuin mikä naispuolinen Robinson Crusoe tahansa ja joi teetä läjään kootulla matkatavarallaan, molemmat lintunsa edessään ja kissa polvillansa. Mr. Dick nojautui miettiväisesti isoon paperileijaan, jommoisia olimme usein yhdessä laskeneet, Ja hänen ympärillänsä oli vielä enemmän kaluja kasattuna!
"Kallis täti!" huudahdin minä. "Mikä odottamaton ilo!"
Me syleilimme sydämellisesti toisiamme; Mr. Dick ja minä pudistimme sydämellisesti kättä; ja Mrs. Crupp, joka ahkerasti jakeli teetä ja oli ylenmäärin kohtelias, sanoi sydämellisesti, että hän hyvin tiesi, että Mr. Copperfield'illä olisi sydän suussa, kun hän näkisi rakkaat sukulaisensa.
"Halloo!" sanoi tätini Peggotylle, joka seisoi epäilevänä hänen kammottavan olentonsa edessä. "Kuinka te jaksatte?"
"Sinä muistat tätini, Peggotty?" sanoin minä.
"Älä Jumalan tähden, lapsi", huudahti tätini, "nimitä tätä naista tuolla Etelämeren Saarien nimellä! Jos hän on mennyt naimisiin ja päässyt siitä, joka oli mitä parasta hän voi tehdä, miks'et suo hänelle voittoa tästä muutoksesta? Mikä nimenne nyt on, P.?" kysyi tätini, lievittääksensä tuota vastenmielistä nimitystä.
"Barkis, Ma'am", lausui Peggotty niiaten.
"Hyvä! se on inhimillistä", sanoi tätini. "Se kuuluu vähemmän siltä, kuin tarvitsisitte lähetys-saarnaajaa. Kuinka voitte, Barkis? Minä toivon, että voitte hyvin?"
Näistä armollisista sanoista rohkaistuna sekä siitä, että tätini ojensi kättänsä, tuli Barkis esiin, tarttui hänen käteensä ja niiasi kiitokseksi.
"Me olemme, näen minä, vanhemmat, kuin olimme", sanoi tätini. "Me olemme vaan kerran ennen kohdanneet toisemme, tiedättehän. Sievä toimi meillä silloin oli! Rakas Trot, kupillinen lisäksi".
Minä ojensin sen nöyrästi tädilleni, jonka ryhti oli jäykkä, kuin ainakin, ja uskalsin muistuttaa, että hän istui arkulla.
"Sallikaat minun vetää tänne sohva taikka nojatuoli, täti", sanoin minä. "Miksi istutte niin epämukavasti?"
"Kiitoksia, Trot", vastasi tätini, "minä istun mieluisammin omaisuuteni päällä". Tässä tätini terävästi katseli Mrs. Crupp'ia ja muistutti: "meidän ei tarvitse enää vaivata teitä, Ma'am".
"Panenko hiukan enemmän teetä kannuun, ennenkuin menen, Ma'am", arveli Mrs. Crupp.
"Ei, kiitoksia, Ma'am", vastasi tätini.
"Tahtoisitteko, että tuon kappaleen voita lisäksi, Ma'am?" kysyi Mrs. Crupp. "Taikka suvaitsisitteko maistaa tuoreita munia? taikka paistanko palasen silavaa? Eikö ole mitään, jota voisin tehdä rakkaan tätinne hyväksi, Mr. Copperfull?"
"Ei mitään, Ma'am", vastasi tätini. "Minä tulen varsin hyvästi toimeen, kiitoksia".
Mrs. Crupp, joka oli lakkaamatta hymyillyt, ilmoittaaksensa lempeätä luontoansa, ja lakkaamatta pitänyt päätänsä kallella, ilmoittaaksensa yleistä heikkoutta ruumiinrakennuksessaan, sekä lakkaamatta hieronut käsiänsä, ilmoittaaksensa haluansa palvella kaikkia ansiollisia olentoja, hymyili vähitellen itsensä, kallisti itsensä sekä hieroi itsensä ulos huoneesta.
"Dick!" lausui tätini. "Te tiedätte, mitä sanoin teille silmänpalvelioista ja kullankumartajista?"
Mr. Dick – näyttäen jotenkin pelästyneeltä, niinkuin hän olisi unhottanut sen – vastasi nopeasti myöntämällä.
"Mrs. Crupp on yksi niistä", lausui tätini. "Barkis, tahdotteko nähdä sitä vaivaa, että katsotte teetä ja annatte minulle kupillisen lisäksi, sillä minun ei ole mieleeni, että tuo nainen kaataa sitä minulle!"
Minä tunsin tätini kylläksi hyvin, havaitakseni, että hänellä oli jotakin tärkeätä sydämellänsä ja että hänen tulonsa tiesi paljon enemmän, kuin mitä outo ehkä olisi ajatellut. Minä huomasin, kuinka hänen silmänsä siirtyivät minun puoleeni, kun hän luuli minun kääntäneen huomioni muuanne, ja kuinka joku omituinen epäneuvoisuus näytti taistelevan hänessä, vaikka hän ulkonaisesti pysyi jäykkänä ja tyvenenä. Minä rupesin miettimään, olinko tehnyt mitään, joka oli loukannut häntä; ja omatuntoni kuiskasi minulle, etten ollut vielä kertonut hänelle Dorasta. Lieneekö se tämä, ajattelin minä.
Koska tiesin, ettei hän ilmoittaisi mitään, ennenkuin hänen mielestään aika oli tullut, istuin likelle häntä, puhuttelin lintuja, leikittelin kissan kanssa ja olin niin levollinen, kuin suinkin mahdollista. Mutta todella minä en likimainkaan ollut levollinen; enkä olisi ollut levollinen, vaikka Mr. Dick, joka seisoi nojautuen isoon paperileijaansa tätini takana, ei olisikaan käyttänyt jokaista salaista tilaisuutta ja synkkämuotoisesti pudistanut päätänsä minulle, samalla kuin hän osoitti tätiäni.
"Trot", lausui tätini viimein, kun hän oli juonut teensä, huolellisesti silitellyt pukuansa ja pyhkinyt huuliansa – "teidän ei tarvitse mennä, Barkis! – Trot, oletko sinä oppinut lujaksi ja itseesi luottavaksi?"
"Minä toivon sitä, täti".
"Mitä sinä pidät varmana?" kysyi miss Betsey.
"Sitä, mitä sanoin, täti".
"Miksi siis, lemmittyni", sanoi tätini, totisesti minua katsellen, "miksi sinä luulet, että minä mieluisammin istun tänä iltana tämän omaisuuteni päällä, kuin missään muualla?"
Minä pudistin päätäni kykenemätönnä arvaamaan.
"Koska", lausui tätini, "se on kaikki, mitä minulla on. Koska olen kokonaan häviöön joutunut, rakas poikani!"
Jos rakennus ja me kaikki olisimme pyörähtäneet alas virtaan yhdessä, olisin tuskin kovemmin säpsähtänyt.
"Dick tietää sen", sanoi tätini, laskien kättänsä levollisesti olkapäälleni. "Minä olen kokonaan häviöön joutunut, rakas Trotini! Kaikki, mitä minulla mailmassa on, löytyy tässä huoneessa, paitsi tuo vähäinen taloni; ja sen olen käskenyt Janet'in hyyrätä muille. Barkis, minä tarvitsisin vuodetta yöksi tälle gentlemanille. Kustannusten karttamiseksi ehkä saatatte hankkia täällä vuoteen minulle itselle. Kaikki kelpaa. Se on vaan täksi yöksi. Puhutaan tästä enemmän huomenna".
Hämmästyksestäni ja huolestani hänen tähtensä – todella hänen tähtensä – heräsin, kun hän hetkeksi lankesi kaulaani ja itkien sanoi, että häntä suretti vaan minun puolestani. Seuraavana silmänräpäyksenä tukahutti hän mielenliikutuksensa ja lausui pikemmin voittosalla, kuin alakuloisella katsannolla:
"Meidän tulee kohdata vastuksia eikä sallia niitten peloittaa itseämme, rakas poikani. Meidän tulee oppia näyttämään näytelmä loppuun asti. Meidän tulee osoittaa, ettei onnettomuus voi kukistaa meitä, Trot!"
NELJÄS LUKU
Alakuloisuutta
Heti kuin jälleen saavutin mielenmalttini,
