ajattelematta; mutta sitten hänen hyvänsuovat kasvonsa osoittivat erinomaista mieltymistä, ja hän tarttui minuun molemmin käsin.
"No, rakas Copperfieldini", lausui tohtori; "olettehan nyt aika mies! Kuinka voitte? Minua ilahuttaa nähdä teitä. Rakas Copperfieldini, kuinka suuresti olette varttuneet! Te olette – niin – voi sentään!"
Minä toivoin, että hän voi hyvin, ja Mrs. Strong myöskin.
"Kyllä!" vastasi tohtori; "Annie voi varsin hyvin ja käy varmaan iloiseksi, kun hän saa nähdä teidät. Te olitte aina hänen lemmittynsä. Hän sanoi niin eilen illalla, kun näytin hänelle kirjeenne. Ja – niin tosiaan – te muistatte Mr. Jack Maldon'in, Copperfield?"
"Täydellisesti, Sir".
"Tietysti", sanoi tohtori. "Hänkin voi sangen hyvin".
"Onko hän tullut kotiin, Sir?" kysyin minä.
"Indiastako?" arveli tohtori. "On. Mr. Jack Maldon ei sietänyt ilman-alaa siellä, ystäväni. Mrs. Markleham – te ette ole unhottaneet Mrs. Markleham'ia?"
"Unhottaneet 'vanhaa soturia!' Ja niin lyhyellä aikaa!"
"Mrs. Markleham raukka", lausui tohtori, "oli kovin pahoillansa hänen tähtensä; sentähden toimitimme hänet takaisin jälleen ja ostimme hänelle vähäisen patentti-paikan, joka soveltuu hänelle paljon paremmin".
Minä tunsin kylläksi Mr. Jack Maldon'in, tästä kertomuksesta arvatakseni, että se oli semmoinen paikka, jossa ei ollut paljon työtä, mutta hyvä palkka. Tohtori, joka tällä välin käveli edestakaisin, käsi olkapäälläni ja nuot lempeät kasvot rohkaisevaisesti minua kohden käännettyinä, jatkoi:
"Mitä nyt, rakas Copperfieldini, teidän ehdoitukseenne tulee, se on, totta puhuen, sangen ilahuttava ja mieluisa minulle; mutta ettekö luule voivanne muulla lailla ansaita paremmin? Te pääsitte, tiedättehän, hyvin eteväksi meillä ollessanne. Te pystytte moneen hyvään asiaan. Te olette laskeneet semmoisen perustuksen, että siihen sopii asettaa mikä rakennus hyvänsä; ja eikö ole vahinko, että panisitte elämänne kevään niin halpaan toimeen, kuin minä voin tarjota?"
Minä hehkaannuin taas ja puhuen, niinkuin pelkään, jotenkin katkonaisella tavalla, puollustin pyyntöäni lujasti; muistuttaen tohtorille, että minulla jo oli virka.
"Hyvä, hyvä", vastasi tohtori, "se on totta. Tosin se asia, että teillä on virka ja että ahkerasti opettelette sitä harjoittamaan, muuttaa paljon. Mutta, hyvä, nuori ystäväni, mitä seitsemänkymmentä puntaa vuoteensa on?"
"Se saattaa tulomme kahta suuremmaksi, tohtori Strong", sanoin minä.
"Hyvä Jumala!" vastasi tohtori. "Kun ajattelee sitä! Ei sen vuoksi, että tahtoisin sanoa, että palkka välttämättömästi on rajoitettu seitsemäänkymmeneen puntaan vuoteensa, koska aina olen aikonut antaa sille nuorelle ystävälle, jota näin käyttäisin, lahjan lisäksi. Aivan varmaan", lausui tohtori, yhä kuljettaen minua edestakaisin, käsi olkapäälläni, "olen aina ottanut lukuun vuotuisen lahjan".
"Rakas opettajani", lausuin minä (tällä kertaa tyvenesti), "jolle jo olen suuremmassa velassa, kuin mitä ikinä voin maksaa – ".
"Ei, ei", keskeytti tohtori. "Älkäät millään muotoa!"
"Jos tahdotte hyväksyä sitä aikaa, joka minulta liikenee, nimittäin aamu- ja iltakaudet, ja katsotte työtäni seitsemänkymmenen punnan arvoiseksi vuoteensa, teette minulle niin suuren hyvän työn, etten voi sitä sanoa".
"Voi minua!" lausui tohtori viattomasti. "Kun ajattelee, että näin vähällä saa aikaan niin paljon! Voi, voi! Mutta jos saatatte ansaita muualla paremmin, ettekö mene sinne? Lupaatteko sanallanne?" kysyi tohtori – tämä oli aina suuri vetoaminen meidän, poikien, kunniantuntoomme.
"Sanallani, Sir!" vastasin minä, noudattaen vanhaa koulutapaamme.
"Olkoon siis menneeksi!" arveli tohtori, taputtaen minua olkapäälleni ja yhä pitäen kättänsä siinä, kun vielä kävelimme edestakaisin.
"Ja minä tulen kahtakymmentä kertaa onnellisemmaksi, Sir", sanoin minä vähäisellä – minä toivon viattomalla – imartelevaisuudella, "jos minua käytetään sanakirjan työhön".
Tohtori pysähtyi, taputti hymyillen minua olkapäälleni jälleen ja huudahti semmoisella voitonriemulla, joka oli erittäin hauska katsella ja josta olisi sopinut päättää, että olin tunkenut inhimillisen viisauden syvimpään pohjaan: "rakas, nuori ystäväni, te olette arvannut oikein. Se on sanakirjan työhön!"
Kuinka se saattikaan olla mitään muuta! Hänen plakkarinsa olivat yhtä täynnä sanakirjaa, kuin hänen päänsäkin. Se pisti ulos hänestä joka taholta. Hän kertoi minulle, että hän, koulu-elämästään luovuttuaan, kummallisessa määrässä oli edistynyt siinä; sekä ettei mikään sopinut hänelle paremmin, kuin esitetty aamu- ja iltatyön aika, sentähden, että hänen oli tapa päivällä kävellä miete-lakki päässä. Hänen paperinsa olivat vähän sekaannuksissa, koska Mr. Jack Maldon nykyisin oli tarjounut toimittamaan hänelle amanuensin virkaa eikä ollut tottunut tähän työhön; mutta pian me oikealle kannalle asettaisimme, mitä oli väärin, ja menestyisimme mainiosti. Jälestäpäin, kun olimme ryhtyneet työhömme, huomasin Mr. Jack Maldon'in kokeet itselleni vaikeammiksi, kuin olin odottanut, sillä hän ei ollut tyytynyt siihen, että hän laski summalta virheitä, vaan oli lisäksi piirtänyt niin monta sotamiestä ja naispäätä tohtorin käsikirjoitukseen, että usein eksyin täydellisiin epätiedon labyrinteihin.
Tohtori oli varsin onnellinen, kun hän ajatteli, että yhdessä rupeisimme työskentelemään tässä ihmeellisessä teoksessa, ja me päätimme ruveta seuraavana aamuna kello seitsemän. Meidän oli määrä tehdä työtä kaksi tuntia joka aamu, ja kaksi, kolme tuntia joka ilta, paitsi lauantaisin, jolloin minä saisin levätä. Sunnuntaisin saisin tietysti myöskin olla jouten, ja minä katsoin näitä ehtoja sangen helpoiksi.
Kun näin olimme keskinäiseksi mielihyväksi järjestäneet toimemme, vei tohtori minut sisään, esitelläksensä minua Mrs. Strong'ille, jonka tapasimme tohtorin uudesta lukuhuoneesta hänen kirjojansa tomuttamasta – jota vapautta noitten pyhien suosikkiensa suhteen hän ei koskaan sallinut kenellekään muulle.
He olivat minun tähteni viivyttäneet aamiaistansa, ja me istuimme pöytään yhdessä. Me emme olleet kauan istuneet, ennenkuin Mrs. Strong'in kasvoista näin, että joku lähestyi taloa, vaikk'en kuullut mitään ääntä. Joku ratsastava gentlemani tuli portille, talutti, ohjakset käsivarrellaan, hevosensa vähäiseen pihaan, niinkuin hän olisi ollut kokonaan kotona, sitoi sen renkaasen tyhjän vaunu-vajan seinään ja astui aamiais-huoneesen, ratsu-vitsa kädessä. Se oli Mr. Jack Maldon; eikä Mr. Jack Maldon ollut ensinkään parantunut Indiassa, siltä minusta näytti. Mutta minä arvostelin silloin niin ankaran siveellisesti nuoria miehiä, jotka eivät kaataneet puita vastusten metsässä, että tulee soveliaalla varovaisuudella vastaan-ottaa minun muistutukseni.
"Mr. Jack!" lausui tohtori, "Copperfield!"
Mr. Jack Maldon pudisti kättäni, mutta mielestäni jotenkin penseästi ja jollakin välinpitämättömällä suojelian katsannolla, josta salaisesti suutuin. Mutta hänen välinpitämättömyytensä oli kummallinen näky, paitsi kun hän puhutteli serkkuansa Annie'ta.
"Oletteko syöneet aamiaista tänäpänä, Mr. Jack?" kysyi tohtori.
"Minä syön tuskin milloinkaan aamiaista, Sir", vastasi hän, heittäen päätänsä taaksepäin nojatuolissaan. "Minä huomaan,
