sinulla paljon hyvää siitä! Sinulla on aina ollut paljon hyvää siitä!"
"Kyllä monta asiaa löytyy, joista minulla on ollut hyvää, vaikkei juuri erittäin hyötyä", vastasi sisarenpoika. "Joulu muun muassa. Mutta sikseen jätettynä se kunnioitus, joka kuuluu sen pyhään nimeen ja alkuperään, jos mikään asia, joka kuuluu siihen, sopii sikseen jättää, olen minä aina katsonut joulun-aikaa, kun se on tullut, hyväksi ajaksi; lempeäksi, anteeksi-antavaksi, armeliaaksi, hupaiseksi ajaksi; ainoaksi ajaksi, minkä minä tiedän vuoden pitkässä kalenterissa, jona miehet ja vaimot niinkuin suostumuksesta avaavat suljetut sydämensä ja ajattelevat alhaisempiansa matkakumppaneiksi hautaa kohden eikä aivan toisenlaisiksi ja toisaalle pyrkiviksi olennoiksi. Ja sentähden, eno, vaikkei se koskaan ole pannut hituakaan kultaa tai hopeaa plakkariini, uskon minä, että siitä on ollut hyvää minulla ja on vastakin oleva; ja minä sanon: Jumala siunatkoon sitä!"
Konttoristi vesi-säiliössä osoitti tapaturmasta mieltymystään, mutta huomasi kohta, kuinka sopimattomasti hän oli menetellyt, kohensi valkeata ja sammutti ijäksi viimeisenkin heikon kipinän.
"Hiiskukaat vielä sana", lausui Scrooge, "ja te pääsette virastanne joulua viettämään! Olethan sinä aika puhuja", lisäsi hän, kääntyen sisarenpoikaansa. "Kumma, ett'et koe parlamentiin."
"Älkäät suuttuko, eno. No! Syökäät huomenna päivällistä meidän kanssamme."
Scrooge vastasi, että hänen teki mieli nähdä sisarenpoikaansa – niin, sen hän todella sanoi. Ei siinä kyllä; hän lisäsi: vasta hänen viimeisellä hetkellänsä.
"Mutta miksi?" kysyi Scrooge'n sisarenpoika. "Miksi?"
"Miksi menit naimisiin?" arveli Scrooge.
"Sentähden, että rakastuin."
"Sentähden, että rakastuit!" mutisi Scrooge, niinkuin se olisi ollut ainoa asia maailmassa, joka oli vielä enemmän naurettava, kuin iloinen joulu. "Hyvästi!"
"Ei, eno, mutta ettehän te ennen naimistanikaan koskaan käyneet luonani. Miksi sanotte sitä syyksi, ett'ette nyt tule?"
"Hyvästi!" vastasi Scrooge.
"Minä en tarvitse mitään teiltä; minä en pyydä mitään teiltä; miks'emme saa olla ystävät?"
"Hyvästi!" vastasi Scrooge.
"Minua pahoittaa sydämestäni, että olette niin taipumaton. Meillä ei ole milloinkaan keskenämme ollut mitään riitaa. Mutta minä ehdottelin vaan tätä joulun kunniaksi ja aion pysyä joulu-tuulellani viimeisiin asti. Siis, iloista joulua, eno!"
"Hyvästi!" vastasi Scrooge.
"Ja onnellista uutta vuotta!"
"Hyvästi!" vastasi Scrooge.
Tästä huolimatta lähti hänen sisarenpoikansa huoneesta ilman mitään äkäistä sanaa. Hän seisahtui ulko-oven eteen, toivottaaksensa iloista joulua konttoristille, joka viluissansakin oli lämpimämpi, kuin Scrooge; sillä hän vastasi siihen sydämellisesti.
"Vai niin, siinä on toinen hyvä", jupisi Scrooge, joka salaisesti oli kuunnellut häntä: "konttoristini, jolla on viisitoista shillingiä viikkoonsa, vaimo ja lapset, hänkin puhuu iloisesta joulusta. Paras on mennä Bedlam'iin." [Hulluinhuone Londonissa.]
Konttoristi houru, Scrooge'n tapaan puhuaksemme, oli, samalla kuin hän päästi ulos Scrooge'n sisarenpojan, laskenut kaksi muuta henkilöä sisään. He olivat komeita gentlemaneja, hauskat katsella, ja seisoivat nyt, hattu kädessään, Scrooge'n konttorissa. Molemmilla oli muutamia kirjoja ja papereita muassaan. He kumarsivat häntä.
"Scrooge ja Marley, luullakseni", sanoi toinen gentlemaneista, listaansa katsahtaen. "Onko minun kunnia puhutella Mr. Scrooge'a vai Mr. Marley'ta?"
"Mr. Marley on ollut kuolleena seitsemän vuotta", vastasi Scrooge. "Hän kuoli juuri tänä iltana seitsemän vuotta takaperin."
"Me emme epäile, että hänen jälkeenjäänyt kumppaninsa silloin edustaa hänen anteliaisuuttansa", lausui gentlemani, näyttäen valtuuskirjaansa.
Edustipa kyllä; sillä he olivat olleet kaksi samanlaista sielua. Tähdelliseen "anteliaisuuden" sanaan rypisti Scrooge otsaansa, pudisti päätänsä ja ojensi hänelle valtuuskirjan takaisin.
"Tähän juhlalliseen vuoden-aikaan, Mr. Scrooge", arveli gentlemani, tarttuen kynään, "on erittäin suotavaa, että hankimme vähän apua köyhille ja turvattomille, jotka nykyään kärsivät kovasti. Monelta tuhannelta puuttuu, mitä välttämättömästi tarvitsevat. Sadoilla tuhansilla ei ole halvimman elannon ehtoja."
"Eikö vankihuoneita löydy?" kysyi Scrooge.
"Yltäkyllin", vastasi gentlemani, laskien kynän jälleen kädestään.
"Entä vaivaishuoneet?" jatkoi Scrooge. "Vieläkö ne ovat toimessa?"
"Kyllä. Kuitenkin", vastasi gentlemani, "minä kernaammin tahtoisin, etteivät ole."
"Totta polkumylly ja köyhäinlaki ovat täydessä voimassa?" kysyi Scrooge.
"Molemmilla on kyllin työtä, Sir."
"Sen johdosta, mitä ensin sanoitte, pelkäsin minä, että ne jostakin syystä olivat seisahtuneet hyödyllisessä vaikutuksessaan", lausui Scrooge. "Hyvin hauskaa, ett'ei niin ole laita."
"Me luulemme, että nämät laitokset peräti niukalta tarjoavat kristillistä ruumiin ja sielun virvoitusta tarvitsevaisten suurelle joukolle", vastasi gentlemani, "ja olemme muutamat yhtyneet kokoomaan rahoja, ostaaksemme köyhille hiukan ruokaa ja juomaa sekä poltoksia. Me valitsemme tämän ajan, koska se on kaikista ajoista semmoinen, jona puute katkerasti tunnetaan ja rikkaus riemuitsee. Paljonko saan kirjoittaa teidän puolestanne?"
"Ei mitään!" vastasi Scrooge.
"Tahdotteko, ettei nimeänne ilmoiteta?"
"Minä tahdon olla rauhassa", arveli Scrooge. "Koska kysytte minulta, mitä tahdon, gentlemanit, on tässä vastaukseni. Minä en huvittele itse joulun-aikana eikä minulla ole varoja kustantaa huvituksia laiskureille. Minä kannatan puolestani niitä laitoksia, joita äsken mainitsin – ne maksavat kylläksi; ja menkööt ne, joitten on toimeentulo täpärällä, niihin."
"Moni ei jaksa mennä niihin; ja moni kuolisi ennemmin."
"Jos ennemmin kuolisivat", lausui Scrooge, "tekisivät he viisaasti siinä ja vähentäisivät liika-väestöä. Paitsi sitä – suokaat minulle anteeksi – minä en tunne noita asioita."
"Mutta teidän olisi helppo oppia tuntemaan niitä", muistutti gentlemani.
"Se ei kuulu minun virkaani", vastasi Scrooge. "Siinä on kyllä, kun ymmärtää omat asiansa eikä sekaannu muitten ihmisten tehtäviin. Minun aikani menee kokonaan omiin askareisini. Hyvästi!"
Selvästi nähden, ettei maksanut vaivaa jatkaa, lähtivät gentlemanit pois. Scrooge palasi työhönsä paremmalla ajatuksella itsestänsä ja tavallista iloisempana.
Tällä välin sumu ja pimeys enenivät niin, että ihmisiä käveli kaduilla, liehuvat piki-soitot kädessään, tarjoutuen astumaan vaunujen hevosten edessä ja taluttamaan niitä. Ikivanha kirkontorni, jonka käreä, vanha kello göthiläisestä muurin-akkunasta aina viekkaasti tirkisteli alas Scrooge'n puoleen, kävi
