ja ilmoitti päättäneensä lähteä pois, ja kuukauden lopulla, saatuaan jälellä olevan palkkansa, hän sulki vähät tavaransa huiviin ja lähti Pont-l'Évêqueen.
Majatalon edessä hän tapasi leskihuntuun verhoutuneen naisen, jolta tiedusteli paikkaa, ja joka paraikaa oli keittäjättären haussa. Tosin tyttö tällä alalla ei osannut paljoa, mutta hän tuntui niin alttiilta ja vaatimattomalta, että rouva Aubain lopulta virkkoi:
– Olkoon menneeksi, otan teidät palvelukseeni.
Neljännestuntia myöhemmin Félicité oli muuttanut hänen taloonsa.
Aluksi hän siellä eli vavisten pelosta; se aiheutui "talon tavoista" ja "herra-vainajan muistosta", joka liiteli yli kaiken. Paul ja Virginie, edellinen seitsenvuotias, jälkimäinen tuskin nelivuotias, tuntuivat hänestä vallan erikoisolennoilta; hän kantoi heitä selässään kuin hevonen, ja loukkaantui pahasti, kun rouva Aubain alinomaa kielsi häntä heitä suutelemasta. Siitä huolimatta hän oli tyytyväinen. Ympäristön miellyttävä rauha oli haihduttanut hänen surumielisyytensä.
Joka torstai vakinaiset vierailijat tulivat pelaamaan korttia. Félicité nouti edeltäpäin esille kortit ja jalanlämmittäjät. He saapuivat täsmälleen kello kahdeksan ja poistuivat ennen kello yhtätoista.
Joka maanantai-aamu lehtokujan varrella asuva romukauppias levitti rautarihkamansa tielle. Sitten kaupunki täyttyi äänien humulla, johon sekaantui hevosten hirnuntaa, karitsojen määkinää, sikojen röhkinää ja rattaiden kalseata räminää kadulla. Kahdentoista aikaan, torikaupan ollessa vilkkaimmillaan, ilmestyi kynnykselle, lakki takaraivolla, kookas kyömynenäinen maalaismies. Mies oli nimeltään Robelin ja toimeltaan Geffossesin vuokratilallinen. Vähää myöhemmin saapui Liébard, Toucquesista kotoisin oleva vuokratilallinen, pieni, punoittava, pöhöttynyt mies, yllä harmaat liivit ja nahkasäärykset, joihin oli kiinnitetty kannukset.
Molemmat tarjosivat kaupaksi emännälleen kanoja ja juustoja. Félicité torjui joka kerta yhtä taitavasti heidän petkutusyrityksensä, ja poistuessaan tunsivat he syvää kunnioitusta häntä kohtaan. Silloin tällöin, varsin säännöttömin ajoin, kävi rouva Aubainia tervehtimässä markiisi de Gremanville, eräs hänen enoistaan, joka juopottelullaan oli joutunut vararikkoon ja joka nyt asui Falaisessa viimeisellä maatilkullaan. Hän ilmestyi aina aamiaisaikaan, mukanaan kauhea villakoira, jonka käpälät likasivat kaikki huonekalut. Huolimatta ponnistuksistaan näyttää aatelismieheltä, – ne ponnistelut menivät niin pitkälle, että hän nosti lakkiaan joka kerta kun hän sanoi: "isä-vainajani", – täytti hän, uskollisena tavoilleen, väkijuomilla lasin toisensa jälkeen ja lasketteli rivonsekaista pilaa. Félicité työnsi hänet kohteliaasti ulos ovesta, sanoen: Jo riittää, herra de Gremanville! Näkemiin.
Ja hän sulki oven.
Mielihyvin hän sen avasi herra Bouraisille, entiselle asianajajalle. Hänen valkoinen kaulaliinansa ja hänen kaljupäisyytensä, hänen paitansa röyhys, hänen avara ruskea pitkätakkinsa, hänen tapansa nuuskata taivuttamalla käsivartensa, koko mies teki häneen levottomia tunteita herättävän vaikutuksen, niinkuin tavattomien ihmisten esiintyminen ainakin.
Herra Bourais hoiti "rouvan" tiloja, ja sulkeutui hänen kanssaan tuntikausiksi "herran" huoneeseen, ja pelkäsi aina joutuvansa huonoon valoon, hän kun piti virkamiessäätyä suuressa arvossa. Hän sanoi osaavansa latinaakin.
Opettaakseen lapsia miellyttävällä tavalla hän lahjoitti heille maantiedon vaskipiirroksineen. Nämä esittivät kuvia eri maanääristä: höyhenpäähineillä koristettuja ihmissyöjiä, apinaa ryöstämässä neitosta, beduiineja erämaassa, valaskalaa, jota paraikaa harpunoitiin, j. n. e.
Pikku Paul selitti Félicitélle nämä kuvat. Siihen supistui jälkimäisen koko kirjallinen sivistys.
Lapsien koulutusta hoiti Guyot, määrin-virastoon kuuluva miespahanen, joka oli kuuluisa kauniista käsialastaan ja joka hioi kynäveistään saappaansa anturaan.
Kun oli kaunis sää, lähdettiin varhain aamulla Geffossesin karjataloon.
Sen piha on viettävää maata, talo keskellä, ja meri näkyy kaukaa harmaana viivana.
Félicité otti esille koristaan kylmiä lihaviipaleita, ja aamiaista syötiin meijerin viereisessä huoneustossa. Se oli nykyään rappeutuneen kesäasunnon viimeinen jäännös. Repaleiset seinäpaperit liehuivat tuulahduksista. Rouva Aubain kallisti päänsä muistojensa painamana; lapset eivät enää rohjenneet puhua.
– Leikkikää toki! – hän sanoi.
He livistivät tiehensä.
Paul nousi ladon ylisille, pyydysteli lintuja, heitteli littua lammikolla tai löi sauvallaan isoja tynnyreitä, jotka kumisivat kuin rumpu.
Virginie ruokki kaniineja, riensi poimimaan ruiskukkia, ja hänen juostessaan nopeasti tulivat näkyviin hänen pienet koruompelulla kaunistetut alushousunsa.
Eräänä elokuun-iltana palattiin kotia poikki niittyjen.
Uusikuu valaisi osan taivaanrantaa, ja usva liiteli harsovyön tavoin Toucques-joen kiemurtelevilla rannoilla. Nurmikolla loikovat sonnit katselivat levollisina noita neljää ohikulkijaa. Kolmannella niittysaralla makaavista nousi jokunen ja asettui kehään heidän eteensä. – Älkää pelätkö mitään, – sanoi Félicité.
Ja mutisten jotain valituksen tapaista hän hyväili lähinnä olevan sonnin selkää; se teki kokokäännöksen ja muut sonnit seurasivat sen esimerkkiä. Mutta kun he olivat kulkeneet seuraavan saran poikki, nousi hirvittävä mylvintä. Se oli sonni, jonka peitti tomupilvi. Se riensi molempia naisia kohti. Rouva lähti juoksemaan.
– Ei, ei! Ei niin nopeasti!
He jouduttivat kuitenkin askeliaan ja kuulivat takanaan kaikuvaa pärskyntää, joka lähestymistään lähestyi. Sonnin sorkat tömähtivät maahan kuin vasarat; nyt se jo nelisten ryntäsi eteenpäin!
Félicité kääntyi ja tempasi maasta turpeita, joita viskeli sonnin silmille. Se painoi alas turpansa, ravisti sarviaan ja vapisi raivosta, mylvien hirvittävästi. Saavuttuaan niityn laidalle kahden pienokaisensa kanssa rouva Aubain yritti epätoivoisesti päästä korkean penkereen yli. Félicité hääri taaksepäin kulkien koko ajan sonnin edessä lakkaamatta paiskaten sen silmille multaisia turpeita, jotka veivät siltä näön, ja huutaen alinomaa:
– Joutukaa, joutukaa!
Nyt rouva Aubain laskeutui alas ojaan, työnsi edellään Virginietä ja Paulia, kaatui monta kertaa yrittäessään kiivetä penkerelle ja onnistui siinä lopulta rajusti ponnisteltuaan.
Sonni oli ajanut Félicitén veräjän kohdalle. Sen vaahto pärskyi hänen kasvoilleen, tuossa tuokiossa se olisi lävistänyt hänet sarvillaan. Mutta hän pääsi pujahtamaan kahden seipään välitse, ja kookas elukka pysähtyi vallan hämmästyneenä.
Tämä tapaus oli monena vuotena puheenaiheena Pont-l'Evêquessä. Félicité ei ollenkaan ollut siitä ylpeä, hän kun ei edes aavistanut tehneensä mitään sankarillista.
Virginie oli koko hänen huomionsa esineenä; – sillä pelästyksestään tyttö sai hermosairauden, ja lääkäri Poupart neuvoi parannuskeinona Trouvillen merikylpyjä.
Siihen aikaan siellä ei käynyt paljon väkeä. Rouva Aubain otti selvän oloista, kysyi neuvoa Bouraisilta ja ryhtyi valmistuksiin aivan kuin pitkää matkaa varten.
Hänen matkalaukkunsa vietiin lähtöpäivän
