Dityrambeja. Фридрих Вильгельм Ницше

      Sa hyvähuutoja jos joukon kaipaat,

      niin ällös puhuko, vaan sammalla,

      ja hosianna huutaa he, jos saavut

      sa ratsastaen – aasintammalla.

      Valomerenä välkkyvi valtiaan linna,

      rusoaaltoina vyöryvä silkkien vuo,

      tulenlieskoina säihkyvät timantit leimuu,

      tuhat salamoivaa tähteä kristallit luo,

      käy maljoissa veripuna-viinien kuohu,

      hovi juhlivi, pauhaten soitot ne soi,

      yli kaikkien valtias vaieten katsoo,

      maan aurinko, nousevan aamun koi.

      Mitä maastansa hän, mitä tuhansista noista,

      välikappaleita käsissä luovan ne vain!

      Hän juhlivi tänään, jo huomenna nostaa

      tuhosäihkyvän säilän ja polkevi lain.

      Mitä miljonista hän, joka huipuilla elää,

      ne juhlien nääntyy, kun nousevi hän.

      Oma voima ja valta on määränsä korkein

      yli herkkien tunteiden, säälinnän.

      Te polvistukaa, miljonat, valtiaan eteen,

      kun voittojensa vaunut ne ylitsenne käy,

      hän kovimmista kovin on, vahana vaipuu

      ken käskynsä valtaa ei tuntevan näy,

      te taivutte, uudesti-luojanne taltta

      kun raivoten marmorinne pintahan lyö,

      te vapisette, luovat ovat ankaria aina,

      ja murtaminen aina on ankaran työ!

      Te vaaditte vapautta, meluavat joukot!

      Ei vapautta teille! Kultainen koru

      on vapaus, jolla voi leikkiä yksin

      ankarat, suuret ja käskevät henget.

      Ei vapautta teille! Ei helmiä heitetä

      sikojen eteen, ei timantteja kylvetä

      tielle, min pintaa

      polkevi räyhäävä, roskainen rahvas!

      Ei vapautta teille, on onnenne totella

      ja käskystä ankarien verihin otella,

      kun lankeaa elämän ja kuoleman arpa.

      Ei vapautta teille! Vain suuria henkiä varten on vapaus.

      Se öinen on taivas, min korkea kansi

      kultana säihkyvi outoja tulia,

      se rusko on uusien päiväin, mi uinuu

      helmassa taivasta kantavain vuorten,

      se synkin on pilvi, min kahleissa säihkyy

      tuhansia vasamia ylpeän vaivan,

      se suurin on salama, se mustin on yö,

      mi raivosta nauraen tultansa lyö.

      Ei vaalijoiksi teistä sen valkean vallan,

      ei päästäjiksi synkeiden pilvien kohdun,

      ei leikkienne tantere kultainen kenttä

      öisien tulten.

      On onnenne käskyä ankarien kuulla.

      On vapaus käskeviä henkiä varten.

      He tanssivat soidessa salamien säilän,

      he huippuja kulkevat, allansa kuilut,

      elämä ja ihmiset, kuoleman kauhu.

      He uhraavat itsensä, uhraavat toiset,

      he huoli ei onnesta vaistot kun johtaa

      polkuja taistojen, voittojen heitä.

      He kovinta etsivät, vastusta vaikeinta,

      jylhintä vuorta, min kylkehen kylmään

      väkevimmät vasamansa iskeä saavat,

      he etsivät taistoa, leikkaavat voittoa,

      vuottaen salamoiden suurinta soittoa,

      he uhraavat itsensä, uhraavat toiset,

      kun välkkyvi kullassa kaukaisin maali,

      he herroja ovat, te kuulijoita käskyn,

      mi korkeilta vuorilta laaksoihin kaikuu.

      Ei vapautta teille!

      »Tuli valloilla on!» kävi myrskyisä huuto.

      Tuli valloilla on, väkijoukko kuin meri

      tuulien ruoskima pauhaten kuohuu.

      Tuli valloilla on, pyhä temppeli herjattu,