Hedelmällisyys. Emile Zola
Чтение книги онлайн.
Читать онлайн книгу Hedelmällisyys - Emile Zola страница 24
"Minä pyydän, että sinä makaat vielä vähän aikaa, koska lapset antavat meidän olla rauhassa. Se vahvistaa sinua."
Häntä puistutti, hän tunsi, että huoneessa ei ollut tarpeeksi lämmin, ja hän oli suutuksissaan siitä, ett'ei ollut muistanut tehdä tulta. Eräässä nurkassa oli puita ja lastuja, millä sytyttää tulen.
"Tämä on hullua, minä annan sinun palella, tämän minun olisi pitänyt tehdä kaikkein ensin."
Hän oli laskeutunut polvilleen kamiinin eteen, mutta Marianne sanoi:
"Kas, olipa sekin ajatus! Anna olla, huuda tänne Zoé!"
"Ei, ei, hän ei osaa lämmittää, minua huvittaa tehdä tuli."
Ja hän nauroi iloissaan, kun suuri tuli syttyi ja teki huoneen kaksi kertaa hupaisemmaksi. Nyt on täällä oikea paratiisi. Mutta hän oli tuskin ennättänyt pestä itsensä ja pukea vaatteet ylleen, kun puuseinää vastaan sängyn takapuolella hyökättiin pikku nyrkeillä.
"Vai niin, nyt ovat ne vekkulit heränneet!" sanoi hän iloisesti. "No niin, tänään on sunnuntai, antaa heidän tulla."
Viereisessä huoneessa oli syntynyt elämää ja liikettä kuin suuressa linnunpesässä. Sieltä kuului viserrystä ja hälinää ja väliin naurun remahduksia. Sitten kumeita jysäyksiä, luultavasti tyynyistä, jotka lensivät ilmassa, ja kaksi pientä nyrkkiä hakkaili yhä vaan seinään.
"Niin, niin", sanoi äiti hymyillen, "sano heille, että saavat tulla sisään. Muuten hakkaavat he reijän seinään."
Mathieu rupesi nyt puolestaan takomaan seinää nyrkillään. Silloin kuului voitonulina ja riemukkaita ilohuutoja seinän toiselta puolen. Ja tuskin oli isä ennättänyt aukaista oven, kun jo kuului askelten ääntä ja ahdinkoa käytävässä. Kaikilla neljällä oli pitkät yöpaidat, jotka ulottuivat aina heidän pieniin kantapäihinsä asti, ja he ryntäsivät sisään nauraen, hiukset hajallaan, posket punaisina ja silmät ilosta kimaltelevina. Viisivuotias Ambroise kulki etunenässä, sillä hän oli rohkein ja puuhaavin. Perässä tulivat molemmat kaksoset Blaise ja Denis maltillisempina ja hyvin ylpeinä seitsemästä ikävuodestaan, varsinkin jälkimmäinen, joka opetti muita lukemaan, jotavastoin edellinen, joka oli ujo ja hieman arka, oli uneksijana heidän joukossaan. He taluttivat keskellään neiti Rosea, tyttöä kaunista kuin pieni enkeli; häntä vedettiin milloin oikealle milloin vasemmalle, mutta tuo pikku kaksivuotias seisoi kuitenkin aina urhoollisesti omilla jaloillaan.
"Kuulepas, mamma", huudahti Ambroise, "minun on vähän vilu! Annapas minullekin hieman tilaa!"
Hyppäyksellä oli hän sängyssä, ryömi peitteen alle ja niin liki äitiään, ett'ei hänestä näkynyt muuta kuin pienet hymyilevät kasvot ja kiharat hiukset. Mutta kun molemmat vanhimmat lapset näkivät tämän, päästivät he sotahuudon, hyökkäsivät vuorostaan esiin ja valloittivat rynnäköllä piiritetyn kaupungin.
"Väisty syrjään! Väisty vähän! Saanko minä maata sinun selkääsi vasten, mamma? Olkapäälläsi, mamma!"
Ainoastaan pikku Rose seisoi vielä lattialla, ja hän oli menehtyä mielipahasta. Hän oli turhaan yrittänyt valloittaa linnoitusta, mutta oli pudonnut takaisin istualleen.
"Minä myös, mamma! Minä myös!"
Häntä täytyi auttaa, kun hän tarttui kiinni ja koetti molemmin käsin nostaa itseään ylös; äiti otti hänet syliinsä, ja niin sai hän parhaan paikan. Ensin pelästyi Mathieu ja luuli, että tuo valloittajajoukko voi tehdä mammaparalle hirmuisesti pahaa. Mutta Marianne rauhoitti häntä ja nauroi yhtä äänekkäästi kuin lapsetkin. Ei, ei, he eivät tehneet pahaa, päinvastoin, he tekivät hänet niin onnellisiksi hyväilyillään. Ja Mathieu katseli tuota kaunista taulua ilolla ja ihmettelyllä. Oh, sitä kaunista ja kilttiä Haikaramammaa, niinkuin Marianne väliin kutsui leikillä itseään, Rose rinnoillaan, Ambroise puoleksi piilossa toisella sivulla ja Blaise ja Denis kummankin olkapään takana! Sehän oli koko parvi linnunpoikia; pieniä punaisia nokkia, jotka kurottautuivat esiin kaikkialta, silkinhienoja hiuksia pörhöllään kuin höyhenet, ja hän itse lepäsi siinä niin valkeana ja terveenä ja kukoistavana kaikessa hedelmällisyydessään, uhkuen elämää, joka taas asusti hänessä, valmiina tulemaan taaskin äidiksi.
"Täällä on niin lämmintä ja hauskaa", sanoi Ambroise, joka piti hyvästä olosta.
Pikkuvanha Denis alkoi selvitellä, minkätähden he olivat sillä tavalla melunneet.
"Blaise sanoi, että hän oli nähnyt hämähäkin. Ja siitä hän pelästyi."
Hänen veljensä keskeytti hänet harmistuneena.
"Se ei ole totta. Minä näin hämähäkin, ja sitten heitin minä tyynyn tappaakseni sen sillä."
"Minä myös! Minä myös!" sanoi Rose ollen menehtymäisillään naurusta. "Minä tein näin tyynyllä … piu … pau…"
Kaikki nauroivat ja pitivät sitä hyvin hauskana. Asia oli oikeastaan niin, että he olivat tapelleet tyynyillä sillä tekosyyllä, että tahtoivat tappaa hämähäkin, jonka Blaise yksin väitti nähneensä, ja mikä sai asian epäiltäväksi. Ja kaikki tuossa linnunpesässä, sekä emo että pojat, olivat niin kukoistavan terveitä ja punertavia kylpiessään kirkkaassa auringon paisteessa, että isä ei voinut vastustaa hellää viettiään, joka vaati hänet sulkemaan heidät kaikki syliinsä samalla kertaa ja suutelemaan jokaista, mihin vaan sattui. Tämä sai aikaan uuden huudon ja naurun räjähdyksen.
"Oi, niin hauskaa, niin hauskaa!"
"Ei", sanoi äiti, onnistuttuaan vihdoinkin pääsemään vapaaksi, "nyt minä nousen ylös. Minulle ei tee hyvää, että tässä makaan ja laiskottelen. Ja muuten, lasten täytyy pestä itsensä ja pukea päälleen."
Loimuavan tulen ääressä pestiin ja puettiin vaatteet ylle. Kello oli lähes kymmenen, kun perhe enemmän kuin tunnin myöhästyttyään tuli ruokasaliin, jossa tuli paloi uunissa ja ensi aamiaisen lämmin maito höyrysi pöydällä. Alakerroksessa oli ruokasali ja vierashuone eteisestä oikealle, vasemmalla oli työhuone ja keittiö. Ja ruokasali, jonka ikkunat olivat Fédérationkatua päin, oli nyt täynnä aamuauringon iloa.
Lapset istuivat jo pöydässä nenät lautasten lähellä, kun ovikelloa soitettiin ja tohtori Boutan astuu sisään. Nyt syntyi uusi purkaus meluavaa iloisuutta, sillä tohtorin hyväntahtoiset, pyöreät kasvot olivat pienokaisille rakkaat. Hän oli auttanut heidät kaikki maailmaan, ja he kohtelivat häntä kuin vanhaa toveria, jota kohtaan saa olla hieman vapaampi. He aikoivat hyökätä häntä vastaan, kun äiti esti heidät sanallaan:
"Hiljaa nyt, antakaa tohtorin olla rauhassa!"
Sitten lisäsi hän iloisesti:
"Hyvää päivää, tohtori. Kiitos tästä ihanasta auringonpaisteesta, sillä te olette varmaankin sen tilannut, jotta minä pääsisin iltapäivällä kävelemään."
"Niin olenkin. Minä pistäydyin varta vasten tänne katsomaan, miten tämä määräykseni teihin vaikuttaa."
Iloisen näköisenä otti Boutan tuolin ja istahti pöydän ääreen. Mathieu, joka oli antanut ystävällisesti hänelle kättä, sanoi, että he olivat maanneet tavallista kauemmin.
"Se