– älä pelkää."
Tom parka oli tuhon alainen.
"Minä nyt tiedän varmaan että sinä tiedät kahden ensimäisen opetuslapsen nimen"; sanoi rouva.
"Kahden ensimäisen opetuslapsen nimi oli —
"Taavetti ja Goliathi."
Heittäkäämme surkuttelemisen vaippa seuraavan yli.
VIIDES LUKU
Noin puolivälissä yksitoista alkoivat tämän pienen kirkon haljenneet kellot soida, ja samalla aikoi joukkokin kokoontua kirkkoon kuulemaan puolipäivä-saarnaa. Koululapset hajosivat ympäri huonetta ja asettuivat vanhempiensa viereen, niin että he tulivat katsannon alle. Täti Polly tuli, Tom, Sid ja Mary istuivat hänen kanssansa. Tom asetettiin pääkäytävän puoleiseen penkin päähän, että hän olisi niin kaukana kuin mahdollista avonaisesta ikkunasta ja viehättävistä kesämaisemista sen ulkopuolella. Kansa tuli käytäviä myöten kirkkoon: vanha ja puutteen-alainen postimestari, joka oli nähnyt parempiakin aikoja; pormestari rouvinensa – sillä heillä oli pormestari täällä, muitten korukalujen joukossa – rauhantuomari; Douglaan leski, ihana, viisas nelikymmen-vuotinen jalo ja lempeä-sydäminen ihminen ja hyvissä varoissa, jonka rakennus oli ainoa palatsin kaltainen kauppalassa, ja juhlatilaisuuksissa vieraanvaraisin ja enimmän tuhlaava, josta Pietarin asukkaat taisivat kerskua; koukistunut ja kunnioitettava majoori Wand rouvinensa; asianajaja Riverson, uusi merkillisyys kaukaisilta tienoilta; kauppalan kaunotar, jota seurasi laiteltu ja nauhoilla koristettu parvi nuoria sydänrauhan häiritsiöitä; sitten kauppalan kaikki nuoret kauppa-palveliat – sillä he olivat seisseet porstuassa, imeskellen keppiensä vekaraa, muodostaen ympyrän-muotoisen seinän hius-voiteella voidelluita, hymyileviä ihailioita; kunnes viimeinenkin tyttö oli juossut kujaa sen läpitse – ja viimeksi tuli kaikkein poikain esikuva Willie Mufferson, hoitaen äitiänsä niin suurella varovaisuudella, ikään kuin äitinsä olisi ollut hienointa lasia. Hän seurasi aina äitiänsä kirkkoon ja oli kaikkien äitien ylpeys. Kaikki pojat vihasivat häntä, sillä hän oli niin siivo; paitsi sitä oli heitä niin usein "ärsytetty" hänen esimerkillänsä. Hänen valkoinen nenäliinansa roikkui aina pyhinä ulkona taskusta – epähuomiosta. Tom'illa ei ollut minkäänlaista nenäliinaa, ja hän piti semmoisia poikia, joilla oli tämä, keikarina. Koska seurakunta nyt oli koolla, niin muistutettiin vielä niitä, jotka olivat viipyneet ja myöhästyneet, kellon soitolla, ja nyt vallitsi juhlallinen hiljaisuus kirkossa, jota silloin tällöin häiritsi kuori-laulajain kuiskutus ja hykätys urku-parvella. Kaikkina aikoina ovat kuori-laulajat kuiskaneet ja hykisseet jumalanpalveluksen ajalla. Kerran löytyi kirkko, jossa oli hyvästi kasvatetut ja opetetut kuori-laulajat, vaan nyt ei juohdu tuo mieleeni, missä se oli. Siitä on jo useampia vuosia, niin että tuskin muistankaan sitä, vaan muistaakseni oli se jossakin ulkomailla.
Pappi sanoi nyt ylös virren ja lausui sen alun hyvin suloisella ja aivan erinomaisella tavalla, josta paljon pidettiin tässä maanosassa. Hänen äänensä alkoi jostakin väli-äänestä ja kiipesi siitä ikään kuin portaita myöten ylöspäin, kunnes tuli vissille korkeudelle, jossa se pani erinomaisen painon korkeimmalle sanalle ja alkoi sitten laskeutua kunnes tuli samaan ääneen:
"Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkikin täällä,
Tuiskut ja tuuliaispäät kaikki se kärsiä saa."
Häntä pidettiin mainiona lukiana. Kirkollisissa "seura-iloissa" pyydettiin häntä aina lausumaan runoja; ja kun hän oli valmis, nostivat naiset tavallisesti silmät ummessa kätensä ylöspäin, laskien ne sitte hermotoinna polvillensa ja ravistivat päätänsä ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Sanoilla ei voi selittää tätä, sillä se on kovin ihanaa, kovin ihanaa tälle turmellulle maailmalle."
Virren laulettua, muuttui tämä suuri-arvoinen herra Sprague kuuluutus-lehdeksi ja luki kuuluutuksia kokouksista, yhtiöistä ja muista seikoista, niin ett'ei tästä listasta luullut loppua tulevankaan – kummallinen tapa, joka on säilynyt Amerikassa, kaupungeissakin, aikakautena, jona löytyy sanomalehtiä joka nurkassa. Usein tapahtuu että kuta vähemmin joku vanha tapa on oikeutettu, sitä vaikeampi on sitä poistaa.
Ja nyt rukoili tuo hengellinen. Rukous oli jalomielinen ja kosketti aivan yksityisiä asioita; siinä rukoiltiin kirkon ja seurakunnan, kylän muitten kirkkoin, maakunnan, valtion, valtion virkamiesten, Yhdys-Valtain, Yhdys-Valtain kirkkoin, Kongressin, Presidentin, hallinnon virkamiesten, merimies-parkain, jotka ajelivat vyöryvillä aalloilla, valloitettuin miljoonain, jotka huokailivat Euroopan ja Itämaitten itsevaltiain ikeen alla, niitten, joilla on valo ja iloinen sanoma, ja joilla ei kumminkaan ole silmiä nähdä ja korvia kuulla, ja pakanoitten edestä meren kaukaisilla saarilla, ja viimeiseksi että ne sanat, jotka hän aikoi lausua, saisivat armon ja suosion, ja lankeisivat hyvään maahan, jossa ne kantaisivat tuhatkertaisen sadon hyviä tekoja. Amen.
Rouvasväen silkkihameet alkoivat suhista, ja tuo seisova seurakunta istuutui. Poika, jonka historian tämä kirja kertoo, ei nauttinut saarnasta, hän ainoasti kesti sen – jos lie edes tehnyt sitäkän. Hän oli kova-korvainen niin kauan kuin se kesti, hän piti vaarilla rukouksen yksityisyydet, tietämättänsä – sillä hän ei kuunnellut, vaan hän tunsi alan ja papin tien sen yli entuudestaan – ja jos joku vähäinen, uusi lisäys tehtiin, niin tarkkasivat hänen korvansa sen, ja koko hänen olentonsa kohosi tätä vastaan. Hän piti tämmöisiä lisäyksiä epä-rehellisinä ja laittomina. Rukouksen aikana lensi muuan kärpänen hänen edessään olevan penkin noja-laudalle, aivan hänen nokkansa eteen, ja harmitti häntä siinä sillä, että se aivan rauhallisesti hieroi etu-jalkojansa vastakkain, jonka tehtyä se syleili päätänsä niillä, ja hieroi sitä niin voimakkaasti, että olisi luullut sen eroavan ruumiista, ja että tuo rihman hienoinen kaula tuli näkyviin, syyhytteli siipiänsä takajaloillaan, ja ojensi ne pitkin ruumista, aivan kuin olisivat olleet hännystakin helmat, puhdisti itseänsä niin tyynesti, ikäänkuin olisi tiennyt itsensä olevan aivan turvallisessa paikassa, niinkuin olikin: sillä kuinka Tomin kynsiä kutkuttikin pyytääksensä sitä, eivät ne kumminkaan uskaltane – hän oli varmasti vakuutettu siitä, että hänen sielunsa menisi manalan maille, jos hän rukousta lukiessa tekisi jotakin tämmöistä. Vaan viimestä lausetta luettaissa alkoi hänen kätensä koukistua ja hiljaa hiipiä; ja samassa kun "Amen" oli sanottu oli kärpänenkin kourassa. Hänen tätinsä keksi tämän tempun ja pakoitti hänet päästämään sen.
Pappi luki tekstinsä ja piti siitä naukuvalla äänellä yksi-toikkoisen esitelmän, joka oli niin kuiva että moni alkoi onkia kiiskiä – ja kumminkin oli tämä esitelmä, joka sisälti äärettömän määrän tulta ja tulikiveä ja vähenti edeltä valittujen joukon niin vähäiseksi, että niitä tuskin kannatti lunastaa. Tom luki saarnan sivut: jumalanpalveluksen jälkeen tiesi hän aina kuinka monta sivua saarnassa oli ollut; vaan harvoin ja tuskinpa milloinkaan, mitä se oli sisältänyt. Tällä kertaa oli hän kumminkin, hetkisen aikaa todellakin kiinitetty saarnaan. Saarnaaja esitteli mahtavan ja liikuttavan kuvan maailman sotajoukoista tuhat-vuotisen valtakunnan aikoina, jona jalopeurat ja lampaat makaavat vierekkäin ja jolloin pieni lapsi taluttaa niitä. Vaan tämän suuren näyttelön into, oppi ja neuvo eivät vaikuttaneet mitään pojassa, hän ei pitänyt muusta kuin pääroolista, joka oli katseliajoukolle niin silmään pistävä. Hänen muotonsa loisti ilosta kuin ajatteli tätä, ja arveli ittekseen: minä tahtoisin hyvin mielelläni olla sinä lapsena, kuin vaan jalopeura olisi kesy.
Hän vaipui taas ajatuksiinsa kun tuo kuiva esitelmä alkoi uudestaan. Nyt juohtui hänen mieleensä eräs aarre, joka hänellä oli taskussa, ja hän veti sen esiin; se oli eräs musta tamminkainen, varustettu mahdottoman suurilla purimilla – hän kutsui sitä "purin-kakiksi", Se oli hänellä pienessä nallilaatikossa. Tamminkaisen ensimäinen tehtävä oli nipistää häntä sormeen. Ehdoton nenäpaukku seurasi, tamminkainen lensi siristen käytävälle seljällensä, ja samalla haavoitettu sormi suuhun. Siinä makasi nyt tamminkainen potkien ilmaa, voimaton
