oven. "Olen laskenut hänestä verta siksi paljon, että hän pysyy jonkin aikaa hiljaa. Maatkoon nyt aloillaan viikon päivät – se on parasta sekä hänelle että teille; mutta uusi kohtaus hänet lopettaa."
3 Luku.
Musta merkki
Puolenpäivän tienoilla menin viemään kapteenille virkistäviä juomia ja lääkkeitä. Hän makasi jotenkin samassa asennossa, mihin olimme hänet jättäneet. Hän näytti sekä väsyneeltä että kiihoittuneelta.
"Jim", puhui hän, "sinä olet ainoa olento täällä, jolle voi jotain arvoa antaa, ja sinä tiedät, että minä olen aina ollut hyvä sinulle. Jok'ainoa kuukausi olen sinulle antanut hopearahan aivan omaksesi. Näet, toveri, miten huonossa kunnossa nyt olen ja kaikkien hylkäämänä. Jim, sinähän olet niin hyvä ja tuot minulle pikarin rommia, etkös tuokin, vanha toveri!"
"Tohtori – ", aloin.
Mutta hän keskeytti minut, hereten heikolla äänellä mutta sydämensä pohjasta sadattelemaan tohtoria. "Tohtorit ovat ämmiä joka kynsi", hän sanoi, "ja mitäpä tämäkään tohtori merimiehistä ymmärtäisi? Minä olen ollut uunikuumissa paikoissa, ja miehet ovat kaatuilleet ympärilläni keltaisen kuumeen kynsissä, ja siunattu maaemo on aaltoillut kuin meri maanjäristyksen kourissa – tietäisikö tämä tohtori jotain sellaisista maista? – ja minä olen elänyt rommilla, kuuletko! Se on ollut ruokani ja juomani ja mies ja vaimo – kaikki; ja jos nyt en saa rommiani, niin olen kuin purjeeton laivarähjä tyynellä rannalla, ja vereni on lankeava sinun päällesi, Jim, ja tuon tohtori-ämmän päälle"; ja hän rupesi taas sadattelemaan. "Katsos, miten sormeni vapisevat", jatkoi hän surkealla äänellä. "Ne eivät pysy hetkeäkään yhdessä kohti. En ole saanut pisaraakaan koko tänä päivänä. Tohtori on hullu, pähkähullu! Jollen minä saa vähän rommia, Jim, niin kauheat näyt tulevat eteeni; minä olen jo ennenkin näkyjä nähnyt. Olen nähnyt Flint-ukon siinä nurkassa takanasi, nähnyt hänet selvästi kuin päivällä; ja jos näyt palaavat, niin muutun minä Kainiksi, sillä hurjasti olen minä elänyt. Sanoihan sinun tohtorisi itsekin, ettei yksi lasi minulle pahaa tee. Minä annan sinulle kiiltävän kultarahan pikarillisesta, Jim."
Hän hurjistui hurjistumistaan, ja se peloitti minua isäni vuoksi, joka oli hyvin heikkona ja tarvitsi hiljaisuutta. Sitäpaitsi eivät olleet vaikuttamatta tohtorin sanatkaan, joista minua muistutettiin, ja lahjomisyritys minua vielä harmitti.
"Rahoistanne en huoli", vastasin, "muuta kuin minkä olette isälleni velkaa. Yhden lasillisen tuon, mutta en myöskään enempää."
Kun juoman toin, tarttui hän siihen kärkkäästi ja joi lasin pohjaan.
"Ai ai" sanoi hän, "tämä se joltakin maistuu. Mutta kuules, toveri, sanoiko se tohtori, kuinka kauan minun piti maata tässä vanhassa pesässä?"
"Viikko vähintäin", vastasin.
"Tulimmaista!" huudahti hän. "Kokonainen viikko! Se on minulle mahdotonta; siihen mennessä he ovat jo toimittaneet minulle mustan merkin. Ne lurjukset koettavat tänäkin hetkenä saada minusta vihiä – nuo lurjukset, jotka eivät kyenneet omaa saalistaan pitelemään ja himoitsevat nyt toisen omaisuutta. Onko se merimiehen tapaista; onko, kysyn minä? Mutta minä olen säästeliäs sielu. En ole koskaan rahojani tuhlannut enkä hävittänyt ja minä vedän taas heitä nenästä. En minä heitä pelkää. Minä päästän vielä yhden reivin purjeissa ulos, toverini, ja näytän heille taas köyden päätä."
Puhuessaan hän kohottautui vaivalloisesti vuoteeltaan nojautuen olkapäähäni niin kovakouraisesti, että olin vähällä puhjeta huutamaan, ja liikutellen jalkojaan kuin olisivat ne olleet raskasta, vierasta tavaraa. Hänen sanansa, joiden piti kuulua niin innostuneilta, olivat surullisena vastakohtana heikolle äänelle, jolla ne lausuttiin. Hän vaikeni hetkeksi päästyään istumaan sängyn laidalle.
"Se tohtori on vienyt minulta voimat", murisi hän. "Korvani soivat. Laske minut takaisin vuoteelle."
Ennenkuin ehdin häntä auttaa, vaipui hän jo entiseen asentoonsa ja makasi siinä hetken äänettömänä. "Jim", hän vihdoin virkkoi, "sinähän näit sen tänpäiväisen merimiehen?"
"Mustan Koiranko?" kysyin.
"Ahaa! Musta Koira", sanoi hän. "Hän on paha mies; mutta pahempiakin on, jotka hänet lähettivät. Kuule nyt; jos minä en täältä pääse minnekään ja he saavat mustan merkin annetuksi, niin muista, että he tavoittelevat vanhaa merimiesarkkuani. Sinä kiipeät hevosen selkään – voithan sen tehdä, vai mitä? No niin, sinä kiipeät hevosen selkään ja menet – olkoon menneeksi, minä tahdon! – ja menet sen kirotun tohtori-ämmän luo ja pyydät häntä kutsumaan kokoon kaikki apurit – oikeuden palvelijat ja sen semmoiset – ja hän ottaa kiinni heidät kaikki 'Amiraali Benbow'ssa' – ukko Flintin koko varuskunnan, miehet ja pojat, – kaikki jotka ovat jälellä. Minä olin ensimmäinen perämies, ukko Flintin ensimmäinen perämies, ja minä yksinäni tiedän paikan. Hän ilmaisi sen minulle maatessaan kuoleman kielissä kuten minä nyt. Mutta sinun ei tarvitse virkkaa mitään, elleivät he saa mustaa merkkiä minulle annetuksi, taikka ellet jälleen näe Mustaa Koiraa tai yksijalkaista merenkulkijaa – häntä eritoten."
"Mutta mikä se musta merkki on, kapteeni?" kysyin.
"Se on haaste, toveri. Minä ilmoitan sinulle, jos he saavat sen annetuksi. Mutta muista pitää silmäsi auki Jim, ja minä panen saaliit kahtia kanssasi, sen vakuutan kunniani kautta."
Hän puhui vielä, jonkin aikaa yhä heikommalla äänellä; mutta heti kun olin antanut hänelle lääkkeen, jonka hän otti kuin lapsi huomauttaen vain, että "jos konsaan merimies on lääkkeitä tarvinnut, niin olen minä nyt sellainen merimies", ja vaipui sitten syvään, horrosmaiseen uneen, jolloin minä läksin hänen luotaan. En tiedä, miten olisin menetellyt, jos kaikki olisi hyvin käynyt. Luultavasti olisin kertonut kaikki tohtorille, sillä minä pelkäsin kauheasti, että kapteeni katuisi tunnustuksiaan ja iskisi minut hengiltä. Mutta nyt kävikin niin, että isäni äkkiä kuoli samana iltana, ja se muutti asiat kokonaan. Luonnollinen surumme, naapurien käynnit, hautajaispuuhat ja toimet ravintolassa, jota kesken kaiken oli hoidettava, pitivät minua niin kovassa touhussa, ettei minulla ollut paljon aikaa edes ajatella kapteenia, sen vähemmin häntä pelätä.
Seuraavana aamuna hän jo tuli alakertaan, söi tavalliset ateriansa, vaikka entistä vähemmän, ja joi rommia luullakseni tavallista enemmän, sillä hän kävi itse sitä noutamassa anniskeluhuoneesta otsa rypyssä ja tuhautellen nenäänsä niin ankarana, ettei kukaan uskaltanut häntä vastustaa. Hautajaisten edellisenä iltana hän oli yhtä päihtynyt kuin ennenkin, ja ilkeältä tuntui, kun kuuli hänen surutalossa vetävän vanhaa, kauheata merimieslauluaan. Mutta niin heikko kuin hän olikin, pelkäsimme me häntä kuin kuolemaa, ja tohtori oli muutaman sairaustapauksen vuoksi matkustanut penikulmien päähän eikä isäni kuoleman jälkeen kertaakaan ollut luonamme. Olen sanonut, että kapteeni oli heikko, ja siltä todellakin näytti kuin olisi hän heikontunut eikä voimistunut. Hän kompuroi ylös ja alas rappusia, laahusti vierastuvasta anniskeluhuoneeseen ja sieltä taas takaisin, ja toisinaan hän pisti nenänsä ulos nuuhkaistakseen meri-ilmaa. Liikkuessaan hän nojasi seiniin ja hengitti vaivalloisesti ja nopeasti kuin vuoren jyrkänteitä kiipeillessä. Hän ei puhutellut kertaakaan minua erityisesti ja minä luulen, että hän oli melkein unohtanut avomielisyytensä; mutta muuten hän oli tavallista pikapäisempi ja, jos ottaa huomioon hänen heikkoutensa, entistään julmempi. Juovuksissa ollessaan hän nyt tavallisesti paljasti lyöntimiekkansa ja asetti sen eteensä pöydälle. Mutta samalla hän kiinnitti vähemmän huomiota muihin ihmisiin ja näytti hautovan omia ajatuksiaan, melkeinpä hourailevan. Kerrankin hän esimerkiksi rupesi kaikkien meidän suureksi hämmästykseksi laulamaan aivan erilaista laulua, jotain maalaisten rakkauslaulua,
