sitä istuin kuistilla mitä hurmaavin maisema edessäni, päiväpaisteen lämmössä, odotellen hauskaa kaupantekoa, joka saisi veren voimakkaasti kiertämään kuin merikylpy. Ja kaikki tämä oli kuitenkin haihtunut mielestäni, ja minä uneksin Englannista, tuosta, puhuttakoon mitä puhutaan, viheliäisestä, kylmästä, liejuisesta maankolkasta, jonka päivän valossa tuskin näkee lukea, ja kuvittelin, miltä oluttupani näyttäisi suuren, puistokäytävän tapaisen valtatien reunassa viheriään puuhun ripustettuine kyltteineen.
Tämä aamusta; mutta päivä kului, eikä ainoatakaan sielua tullut lähelleni, ja mikäli tunsin alkuasukasten tapoja muilta saarilta, näytti tämä minusta omituiselta. Ihmiset olivat hiukan nauraneet liikettämme ja sen komeita kauppa-asemia, varsinkin tätä Falesan asemaa. Kaikki piirin kopra ei korvaisi sitä viidessäkymmenessä vuodessa, olin kuullut heidän sanovan, arvellen heidän kuitenkin liioittelevan. Mutta kun päivä kului, eikä kaupanteosta näkynyt merkkiäkään, alkoi mieleni masentua; ja kello kolmen tienoissa iltapäivällä minä läksin kävelylle reipastuakseni. Ruohikolla näin valkoisen miehen tulevan kauhtanaan puettuna, josta samoinkuin hänen kasvoistaan tunsin hänet papiksi. Hän näytti hyväluontoiselta vanhukselta, ollen jo hiukan harmaantunut ja niin likainen, että hänellä olisi voinut kirjoittaa paperiarkille.
– Hyvää päivää, sir, – sanoin minä.
Hän vastasi innokkaasti alkuasukasten kielellä.
– Ettekö ollenkaan puhu englanninkieltä? – kysyin.
– Ranskaa, – selitti hän.
– Oh, olen pahoillani, – virkoin, – mutta silloin en tule tolkkuun.
Hän yritti hetkisen ranskaksi ja sitten taas kanakaksi, jolla hän näkyi luulevan tulevansa paremmin ymmärretyksi. Sain selville, että hän ei tullut luokseni ainoastaan aikaa tappamaan, vaan että hänellä oli jotakin ilmoitettavaa, ja kuuntelin sitä tarkkaavammin. Eroitin nimet Adams, Case ja Randall, useimmiten Randallin, ja sanan "myrkky" tai jotakin sentapaista; erittäin usein kuulin hänen mainitsevan jotakin alkuasukasten sanaa. Menin kotiin, toistellen sitä itsekseni.
– Mitä fusi-oki merkitsee? – kysyin Umalta, lausuen sanan parhaani mukaan.
– Tehdä kuoliaaksi, – sanoi hän.
– Vai niin, vai sitä se onkin! – huudahdin. – Oletko koskaan kuullut, että Case olisi myrkyttänyt Johnnie Adamsin?
– Jokainen tietää se, – sanoi Uma halveksien. – Antoi hänelle valkoinen hiekka … paha hiekka. Hänellä vielä pullo. Jos hän antaa sinulle viinaa, sinä ei juoko se viina.
Olin kuullut jokseenkin samallaisia juttuja muilla saarilla, ja sama valkoinen jauhe esiintyi niissä aina, joten en siitä suuresti välittänyt. Kuitenkin menin Randallin asunnolle nähdäkseni, saisinko jotakin selvyyttä, ja tapasin Casen portailla pyssyä puhdistamassa.
– Onko täällä runsaasti metsänriistaa? – sanoin.
– Aikalailla, – vastasi hän. – Viidakko vilisee kaikenlaisia lintuja. Olisipa kopraa yhtä viljalti, – sanoi hän viekkaasti, kuten minusta tuntui, – mutta täällä ei näy saavan mitään toimeen.
Olipa siinä Musta Jack puodissa ostajaa palvelemassa.
– Tuo osoittaa sentään kaupankäyntiä, – sanoin.
– Ensimäinen myyntimme kolmeen viikkoon, – vastasi hän.
– Älähän, – epäilin puolestani. – Kolmeenko viikkoon? No, no.
– Ellet usko minua, – huudahti hän hiukan kiihtyneenä, – voit mennä kopra-suojaan katsomaan. Vielä tällä siunatulla hetkellä on se puoliksi tyhjä.
– Siitä en paljoakaan hyötyisi, tiedäthän, – virkoin. – Olisihan se eilen saattanut olla aivan tyhjä.
– Niinpä kyllä, – myönsi hän naurahtaen.
– Sivumennen sanoen, mitä se pappi on miehiään? – kysäisin. – Näyttää jokseenkin ystävälliseltä.
Tässä kohden Case räjähti äänekkääseen nauruun. – Ah, – sanoi hän, – nyt näen mikä sinua vaivaa! Galuchet on ollut kimpussasi.
"Isä Kalossiksi" häntä tavallisesti mainittiin, mutta Case aina lausua lipsautti nimen ranskalaiseen malliin, jonka vuoksi sitä suuremmalla syyllä otaksuimme hänen olevan jokapäiväisten ihmisten yläpuolella.
– Kyllä olen hänet tavannut, – sanoin. – Huomasin, että hän ei ajatellut suuria sinun kapteeni Randallistasi.
– Eipä tosiaan! – myönsi Case. – Adams-poloisesta se jupakka johtui. Hänen viimeisenä päivänään, kun hän makasi kuoleman kielissä, sattui nuori Buncombe tänne. Oletko nähnyt Buncombea?
Vastasin kieltävästi.
– Hän on sellainen neropatti, se Buncombe! – nauroi Case. – No niin, Buncombe sai päähänsä, että kun ei ollut muita pappismiehiä lähettyvillä kuin kanaka-pastoreita, olisi meidän kutsuttava isä Galuchet kuulemaan vanhuksen ripin ja antamaan sakramentin. Minulle se oli samantekevää, kuten voit arvata; mutta sanoin, että nähdäkseni oli kysyttävä Adamsin omaa mieltä. Hän höpisi yhä kastellusta koprastaan ja muuta hassutusta. "Kuulkaahan", sanoin, "olette kovin sairas. Tahtoisitteko, että Kalossi tulisi tänne?" Hän kohousi kyynäspäänsä varaan. "Tuokaa pappi", sanoi hän, "tuokaa pappi; älkääkä jättäkö minua kuolemaan kuin koira!" Hän puhui jokseenkin hurjasti ja kiihkeästi, mutta kylläkin järkevästi. Sitä vastaanhan ei ollut mitään sanottavaa, ja siis lähetimme kysymään Galuchet'lta, tahtoiko hän tulla. Tietysti hän tahtoi, sen arvaa. Jo ajatuskin sai hänet hypähtämään likaisessa paidassaan. Mutta hän ei ollut ottanut isää laskelmiinsa. Hän on piintynyt baptisti, isä on; eikä paavilaisten ole tänne tulemista. Ja hän meni sulkemaan oven. Buncombe haukkui häntä tekopyhäksi, ja minä luulin, että hän saisi kohtauksen. "Tekopyhä!" huudahti hän. "Minäkö tekopyhä? Pitääkö kuulla sellaista mokomalta apinalta?" Ja hän hyökkäsi Buncombea kohti, joten minun täytyi tulla väliin. Ja siinä keskellä touhusi Adams, joka taaskin oli käynyt kaistapääksi, hokien koprastaan kuin huimahullu. Huvinäytelmäksi se oli mainiota, ja minä olin läkähtyä naurusta, mutta silloin Adams yht'äkkiä kohosi istualleen, löi käsillään rintaansa ja matkasi manalan pimeille tuville. Hänellä oli kova kuolema, niin oli John Adamsilla, – lopetti Case, käyden äkkiä vakavaksi.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или
