tuskin vastustettaneen, niin asian käytännöllinen puoli, mistä tämä raja on vedettävä – kuinka on saatava oikea sovitus individin vapauden ja yhteiskunnan valvonnan välille – on aine, joka on melkein kokonaan selvittämättä. Kaikki, mistä ihmisen oleminen saa arvonsa, vaatii muiden ihmisten vapauden pakollista rajoittamista. Sen tähden täytyy säätää joitakin käytösohjeita, etupäässä lain kautta, mutta monessa seikassa, johon lain sekaantuminen ei sovellu, yleisen mielipiteen kautta. Mitä näiden ohjeiden tulee olla, on pääkysymys ihmiskunnan asioissa; mutta muutamia melkein itsestään selviä kohtia lukuunottamatta, on tämä kysymys niitä, joiden ratkaisemisessa on vähimmin edistytty. Ei ole kahta aikakautta, tuskinpa kahta maata, jotka olisivat sen ratkaisseet samalla tavalla; ja toinen maa ja toinen aika kummastelee toisensa ratkaisua. Kuitenkaan eivät minkään aikakauden, eivätkä minkään maan ihmiset arastele siinä suurempia vaikeuksia olevan, kuin jos ihmiskunta kaikkina aikoina olisi ollut siitä asiasta yksimielinen. Ne säännöt, jotka heidän keskensä vallitsevat, näyttävät heistä selviltä ja oikeutetuilta itsestään. Tämä melkein yleinen hairahdus on sekin esimerkki tottumuksen taikavaikutuksesta, tottumuksen, joka ei ainoastaan ole, niin kuin sananlasku sanoo, "toinen luonto", vaan jota alinomaa pidetään ensimäisenä. Tottumuksen voima estämään kaiken epäilyksen niiden ohjeitten suhteen, joita ihmiset säätävät toisilleen, on sen vuoksi vielä täydellisempi että tottumus on niitä asioita, joihin eivät ihmiset yleensä pidä tarpeellisena lausua syitä, ei toisille eikä itselleen. Ihmiset tapaavat uskoa, ja heitä ovat tässä uskossa vahvistaneet jotkut, jotka tahtovat käydä filosofeista, että heidän tunteensa tämällaisissa asioissa ovat pätevämmät, kuin järkevät ajatukset, ja että tunteet korvaavat nämät jälkimäiset. Se käytännöllinen periaate, jonka mukaan he muodostavat mielipiteensä ihmisten käytöksen ohjaamisesta, on tuo jokaisen ihmisen mielessä oleva tunne, että kaikkien tulisi toimia, niinkuin hän ja ne, joitten kanssa hän on yhtä mieltä, soisivat hänen toimivan. Eikä todella kukaan tunnusta itselleen, että hänen päätöstensä määrääjänä on hänen oma mielitekonsa. Mutta sellaista mielipidettä käytöstavasta, joka ei perustu järkisyihin, voi pitää ainoastaan personallisena mieltymyksenä, ja jollei kerran ilmotetut järkisyyt ole muuta, kuin paljasta vetoamista muiden ihmisten samallaiseen mieltymykseen, niin on kuitenkin tämäkin vielä ainoastaan monen mielitekoa yhden hengen mieliteon sijasta. Mutta tavalliselle ihmiselle ei hänen oma mielitekonsa, täten kannatettuna, ole ainoastaan täydellisesti tyydyttävä syy, vaan ainoa peruste, mikä hänellä yleensä on niihin käsityksiinsä siveellisyydestä, aistista, sopivasta, jotka eivät ole suoraan lausuttuina hänen uskontunnustuksessansa, ja samalla pääohjeena tämänkin selvittämisessä. Siis ovat ihmisten mielipiteet kiitettävästä ja moitittavasta niiden kaikkien erilaisten syiden alaisina, jotka vaikuttavat heidän toivomuksiinsa toisten käytöksen suhteen, ja jotka syyt ovat yhtä lukuisat kuin ne, jotka määräävät heidän toivomuksiansa muissakin suhteissa: milloin heidän järkensä, milloin taas heidän esiluulonsa eli taikauskonsa, usein heidän yhteiskunnalliset, usein myöskin yhteiskuntavastaiset taipumuksensa, heidän kateutensa tai epäluulonsa, heidän ylpeytensä tai halveksimisensa, mutta tavallisimmin heidän toivomuksensa ja huolehtimisensa omia etuja – heidän oikeutettu tai epäoikeutettu itsekkäisyytensä. Missä tahansa on olemassa vallitseva luokka, lähtee melkoinen osa maan siveellisyyskäsitteitä sen luokkaeduista ja sen paremmuusluulosta. Siveellisyyssuhteet spartalaisen ja helotin, herran ja orjan, ruhtinaan ja alamaisen, aatelisen ja aatelittoman, miehen ja vaimon välillä ovat enimmäkseen olleet näiden luokkaetujen ja – tunteitten luomia; ja täten syntynyt käsityskanta vaikuttaa puolestaan siveellisiin tunteisiin vallitsevan luokan sisällisissä väleissä. Toisaalta taas, missä onnen vallassa ollut luokka on menettänyt valtansa, tahi missä sen valta ei ole kansanmieleinen, on vallitsevissa siveellisissä tunteissa jälkiä maltittomasta vastenmielisyydestä etevämmyyttä vastaan. Toinen suuri ratkaiseva periaate määrätessä käytöksen sääntöjä (mitä on tehtävä tai jätettävä tekemättä), jotka ovat päässeet lakiin tai yleiseen mielipiteeseen, on ollut ihmisten orjamainen alamaisuus maallisten hallitsijainsa ja jumaliensa mieltymyksiä ja vastenmielisyyksiä kohtaan. Tämä orjamaisuus, vaikka pääasiassa itsekästä, ei ole teeskentelyä: siitä lähtee todellisia kammon tunteita, se on saanut ihmisiä polttamaan noitia ja vääräuskoisia. Niin monien alhaisempien vaikutusten rinnalla on varmaan yhteiskunnan yleisillä ja selvillä eduilla ollut osansa, vieläpä melkoinen osa siveellisten tunteitten ohjaamisessa; ei niinkään paljon järkisyytensä ja oman arvonsa, kuin niiden sympatiain ja antipatiain kautta, jotka niistä eduista kasvavat: ja sympatiat ja antipatiat, joilla on ollut hiukan tai ei mitään tekemistä yhteiskunnan etujen kanssa, ovat aivan yhtä suurella voimalla vaikuttaneet siveellisten käsitteiden määräämiseen.
Yhteiskunnan tai jonkun sen mahtavan osan taipumukset tai vastenmielisyydet ovat siis käytännössä pääasiallisesti määränneet ne ohjeet, joita kaikkien tulee noudattaa lain tai yleisen mielipiteen rangaistuksen uhalla. Ja yleensä eivät ne, jotka ovat ajatuksiltaan ja tunteiltaan olleet yhteiskuntaa edellä, ole koskeneet tämän seikan periaatteesen, vaikka he ovatkin saattaneet sen erityiskohtien kanssa riitaantua. He ovat enemmin tutkineet sitä, mitä yhteiskunnan tulisi hyväksyä, mitä hylkiä, kuin kysymystä, tulisiko yhteiskunnan hyväksymisen tahi hylkimisen olla lakina individille. He ovat pitäneet parempana koettaa muuttaa ihmisten tunteita niissä kohdissa, joissa he itse olivat eri mieltä, kuin yhtyä muiden erimielisten kanssa puolustamaan vapautta. Ainoa kohta, jossa useampi ihminen on ottanut tuon korkeamman kannan periaatteekseen ja lujasti siinä pysynyt, on uskonnollisen mielipiteen ala. Seikka on monessa suhteessa valaiseva ja varsinkin siinä, että se on mitä sattuvin todiste n.s. "siveellisen tunteen" pettäväisyydestä, sillä rehellisen umpiuskoisen odium theologicum (uskonkiihko) on mitä selvin kohtaus "siveellistä tunnetta". Ne, jotka ensinnä mursivat sen ikeen, joka kutsui itseään yleiseksi (katoliseksi) kirkoksi, olivat yhtä vähän taipuvaiset suvaitsemaan eriäväisiä uskonnollisia mielipiteitä, kuin tämä kirkko itse. Mutta kuin kuumin taistelu oli ohitse ilman että mikään puolue oli täydellisesti voittanut ja jokainen kirkko eli lahko oli pakotettu tyytymään siihen alaan, joka sillä jo oli, oli vähemmistöjen, kuin he nyt näkivät, ett'ei heillä ollut toivomistakaan päästä enemmistöksi, täytymys pyytää niitä, joita he eivät voineet kääntää, suvaitsemaan heidän erimielisyyttään. Siis melkein yksinomaan tällä alalla on individin oikeus yhteiskuntaan nähden tullut periaatteen selvällä pohjalla määrätyksi, ja yhteiskunnan vaatimus käyttää valtaansa toisin ajattelevia vastaan tullut julkisesti vastustetuksi. Ne suuret kirjailijat, joita maailman on kiittäminen siitä uskonnonvapaudesta, joka sillä on; ovat yhteisesti puolustaneet omantunnonvapautta loukkaamattomana oikeutena sekä kerrassaan kieltäneet ihmisen tarvitsevan kenellekään toiselle tehdä tiliä uskonnollisesta vakaumuksestaan. Mutta ihmisten suvaitsemattomuus kaikissa asioissa, jotka todella heidän sydäntänsä koskevat, on niin luonnollinen, että uskonnonvapautta tuskin on missään pantu käytännössä voimaan, paitsi missä uskonnollinen välinpitämättömyys, joka ei anna häiritä rauhaansa teologisilla kiistoilla, on laskenut painonsa vaakakuppiin. Yleisesti tunnustavat kaikki uskonnollismieliset henkilöt suvaitsevaisimmissakin maissa suvaitsevaisuus velvollisuutta ainoastaan – panemalla hiljaisesti vastalauseen. Yksi myöntää, että kirkon hallinnossa saa poiketa, mutta ei opissa; toinen saattaa suvaita kaikkia muita paitsi paavilaisia ja unitarianeja, kolmas jokaista, joka vaan uskoo ilmoitettua uskontoa; muutamain harvain kristillinen rakkaus ulottuu vähän kauvemmaksi, vaan pysähtyvät hekin vaatimaan, että ainakin jumalaan ja tulevaiseen elämään on uskominen. Kaikkialla, missä enemmistön usko vielä on todellinen ja elävä, on se osottainnut hyvin vähän alentaneensa kuuliaisuudenvaatimuksiansa.
Vaikka Englannissa valtiollisen historiamme omituisten seikkain tähden yleisen mielipiteen ijes on ehkä raskaampi, niin lain ijes taas on keveämpi, kuin missään muussa Europan maassa; ja täällä vallitsee suuri vastenmielisyys kaikkea sekä lainsäätävän että toimeenpanevan vallan sekaantumista vastaan yksityisen ihmisen asioihin. Tämä ei sanottavasti lähde oikeasta kunnioituksesta individin vapautta kohtaan, vaan yhä vielä jatkuvasta tottumuksesta pitää hallitusta päinvastaisten etujen edustajana, kuin yleisön ovat. Enemmistö ei ole vielä oppinut käsittämään hallituksen valtaa omaksi vallaksensa, eikä sen mielipiteitä omiksi
